Laulu Kansakunnalle

Valtiollisen itsenäisyytensä menettäneille kansoille kulttuuri ja sen kautta oma identiteetti ovat usein se viimeinen ja ratkaisevin puolustuslinja. Pitäytymällä johonkin, jonka omat hallitsee, vieraat eivät, pidetään yllä näkymätöntä vastarintaa, optiota olemassaoloon. Jossakin vaiheessa tulee kulminaatiopiste, jossa huomataan että ”the tide has changed”, taistelu ei ole enää tuhon jarruttamista, vastarintaa  vain pään pitämiseksi pystyssä, vaan uuden alku.  Että vihollinen on menettänyt aloitteensa.

Virossa muutoksen tuulet aistittiin mm. fosforiittikaivos-hankkeen vastaisen kansanliikkeen tullessa. Joku astui niiden varpaille eivätkä ne voineet mitään. Nämä signaalit tulevat usein sarjana: Kun Neuvostoliitto hävisi jääkiekon maailmanmestaruuden tsekeille, Tallinnassa nuoret pojat juoksivat kaduilla huutaen ”Eläköön uusi maailmanmestari!”. Viestin ymmärsivät kaikki: Neukut ovat kärsineet tappion, ne eivät ole kaikkivoipia. Toinen viesti oli tärkeämpi: Virolaisuus oli elossa nuorimmissakin ikäluokissa. Vaikenemisen ja näennäisen alistumisen takana, vaihvikaisissa katseissa ja kuiskauksissa ilmaistuna eli virolainen selviytymistahto. Nyt haave kansallisesta jälleensyntymästä ei ollut enää ”haave öljylampun valossa”, Lennart Meren sanoja lainatakseni. Liekki oli kääntynyt isommalle. Pienillä eleillä virolaiset osoittivat toisilleen, että he yhä tiesivät keitä olivat, eivät olleet antaneet periksi. Loppu on historiaa.

Latvia kärsi pakollisesta vieraan väestön vastaanottamisesta enemmän kuin Viro. Latvialaiset olivat muuttumassa vähemmistöksi omassa maassaan,  Ulkomaailma ei enää muistanut, että latvialaisia olisi koskaan ollut olemassakaan, venäläistyminen näytti väistämättömältä tulevaisuudelta, johon oli pakko sopeutua.  Mitään omia poliittisia järjestöjä ei ollut, ei julkisesti ilmaistua kansallista mielipidettä. Siitä huolimatta herääminen tapahtui, ensin tuskin huomattavin,  sitten näkyvämmin askelin. Eräs muistettu hetki on Ieva Akurateren esiintyminen Liepäjas Dzintars -festivaaleilla v.1988, kappaleella ”Manai Tautai, Palidzi Dievs”.

Akuratere esitti laulun yksin, itseään akustisella kitaralla säestäen. Laulun nimi ”Kansakunnalleni”, oli jo sinänsä poliittisesti kuuma. Sen esittäminen yleisölle, josta suurin osa oli neuvostoarmeijan sotilaita, vaati vähintään vankkaa itseluottamusta. Ettei konsertista tule ”nationalismin” demonstraatiota hallinto oli junaillut niin, että lippuja oli ollut hyvin saatavilla vain paikoissa, joista neuvostoarmeijalaiset saattoivat niitä helposti ostaa. -Kumma juttu, kuulin tästä Suomessa.

Ieva Akurateren esiintyminen on taltioitu, ja näette sen oheisella videolla. Tunnelman tiiviys on aistittavissa. Di-gold

Vastaa