Euroopasta on kadonnut kokonaisia kansoja: Piktit, roomalaisten voittajat.

”Me, maan rauhallisimmat asukkaat, viimeiset vapaat, olemme suojautuneet …syrjäisyyteemme ja nimeämme peittävään hämärään… Meidän takanamme ei ole enää ketään, ei mitään kansakuntaa. Vain aaltoja ja kalliota.”

Näin sanoi roomalaisille piktipäällikkö Calgacus Tacituksen mukaan 2000 vuotta sitten. 1200 vuotta sitten tämä kansa, joka ajoi Rooman imperiumin maastaan aina Hadrianuksen vallille, katosi. Vähän ennen katoamistaan he olivat lyöneet kaikki vihollisensa, skotit, Irlannin gaelit (iirit) ja anglosaksit, suurkuningas Oenguksen johdolla. Oengus muistetaan vielä skottilaisen mahtisonneja tuottavan nautarodun ”Aberdeen-Anguksen” nimessä. Piktien olemassaolo Britanniassa päättyi siis myrskyisiin sotiin ja kansanmurhaan. Mitä heistä tiedetään?

”Stonehenge ja muut sen kaltaiset rakenteet Englannissa, kuvitetut kivet Skotlannissa, Ogham-kirjoitus Skotlannissa ja Irlannissa, – ne ovat kaikki muistoja indoeurooppalaisia edeltäneestä väestöstä, joka onnistui jättämään itsestään yhä havaittavia jälkiä, jotka säilyivät läpi vuosituhansien sotien, invaasioiden, hävitysten ja muutosten. Noiden muinaisten britannialaisten nimiin laitetaan monia mysteerejä, mutta heistä tiedetään myös myös kiinnostavia tosiasioita.” Näin totesi kelttejä edeltäneistä Britannian asukkaista kielentutkija Cyril Babajev.

Iiriläiset ja skotit tunsivat heidät nimellä Cruthne tai Cruithne, joka johtuu piktien legendaarisesta ensimmäisestä kuninkaasta, joka jakoi Skotlannin seitsemälle pojalleen, ja perusti näin piktien seitsemän valtiota.

Roomalaiset keksivät heidän nykyisen nimityksensä, Pictoni eli kuvitetut miehet, heidän tatuoinneistaan, joista oheinen kertomuksiin perustuva myöhempi kuva. Samaa nimeä roomalaiset käyttivät Ranskan akvitaaneista. Piktien, kuten myös baskien, akvitaanien ja iberien kerrotaan olleen tummatukkaisia, ja lyhyehköjä.

Orkney-saarten orkanialaisten kerrotaan olleen vielä roomalaisten aikaan hoikkia, kapeakasvoisia ja tummia, kaukasialaisten näköisiä, mikä tekee heistä ehkä Britteinsaarten ”Beaker-peoplea”, erästä tiettyä (pyöreäpäistä) invaasio-aaltoa, edeltäneen väestön edustajia. Tutkijat yhdistävät piktit joko noin 1000 eKr. Kanaalin ylittäneisiin maahanmuuttajiin, joilla nähdään olleen yhteys Iberiaan, ja/tai edellä mainittuun ”Beaker People” -aaltoon n. 3300 eKr., jonka vanhempaan väestöön sulautuminen olisi tuottanut piktien kansakunnan.

Piktit olisivat siis Britteinsaarten alkuperäisen väestön ja läntisen Euroopan mannermaan (baski-tyyppisen) väestön jälkeläisiä. Kulttuuri-jatkumo ei näytä katkeneen, sillä ”britti”-nimityskin on erään käsityksen mukaan Englanissa asuneiden piktien heimonimi, ”Pretani ”.

Keltit ehtivät Kanaalin rannoille vastaa 700-luvulla eKr., ja he pakottivat piktit vetäytymään pohjoiseen, aina Edinbughin tasalle, mihin raja jäikin aina Hadrianukseen asti.

Roomalaiset tunsivat piktit tehokkaina sotijoina, ja caledonien laivasto muodosti Roomalle todellisen uhan näillä vesillä. Vanhin kirjallinen lähde pikteistä on roomalaiselta Emmenukselta, jonka mukaan he olivat yhdessä iiriläisten kanssa brittien, Englannin kelttien, vihollisia. Roomalainen kenraali Agricola raportoi piktien olevan roomalaisille tuttujen iberialaisten kaltaisia, lyhyitä ja tummatukkaisia.

Roomalaiset onnistuivat rakentamaan piktien maille linnoituksia, mutta parinkymmenen vuoden kuluessa ne kaikki oli hävitetty. Keisari Hadrianus näkikin parhaaksi vapauttaa legioonat vartiopalveluksesta kylmässä Skotlannissa, ja rakennutti muurin eristämään liikaa vapauteensa kiintyneet piktit valtakunnasta. muurin eteläpuoliselle alueelle muuttikin brittejä, ja alue kelttiläistyi kieleltään pian.

Englantilaisen tutkijan, Anthony Jacksonin mukaan piktien seitsemässä kuningaskunnassa noudatettiin matrilineaarista vallanperimystä, mikä viittaa yhteiskuntarakenteiden jatkuvuuteen indoeurooppalaista invaasiota edeltäneeltä ajalta. Poliittisen järjestelmän uskotaan olleen samantapainen kuin Irlannissa, eli yksi pääkuningas käytti rajoitettua valtaa suhteellisen itsenäisten paikallis-hallitsijoiden yli.

Piktien valtiollinen itsenäisyys loppui 834 jKr., kun pitkäaikaiset liittolaiset/viholliset skotit kaappasivat vallan piktien kuninkaaksi valitun Kenneth mac Alpinin avulla, ja murhauttivat piktien ylhäisön. Mac Alpin oli piktiläisen prinsessan poika, eli kaappaus muistuttaa heettiläisessä valtakunnassa tapahtunutta matrilineaarisesta perimyksestä patrilineaariseen siirtymistä, joka sielläkin oli askel ei-indoeurooppalaisesta kulttuurista indoeurooppalaiseen.

Ennen Kennethiä piktikuningas Oengus oli hallinnut molempia kansoja, jotka olivat yhdessä pystyneet vastustamaan pohjanmiesten hyökkäilyjä. Vuonna 839 jKr. ”viikingit” tunkeutuivatkin sisäisen kiistelyn heikentämään Skotlantiin, mistä maa ei enää toipunut. Piktin kieli ja kulttuuri hävisivät 900-luvulle mennessä.

Kielentutkija Cyril Babajev arvioi Skotlannissa ja Irlannissa käytettyä muinaista omaperäistä kirjaimistoa: ”Ogham-kirjoitus, josta ei ole löytynyt Skotlannista kovin montaa näytettä, on ainoa olemassaoloeva merkki piktin kielestä. Ogham, joka on mahdollista liittää piktiä muistuttavaan kieleen, tai siihen itseensä, on sopimaton irlantilaiseen keltin-kieleen, vaikka sitä onkin käytetty jonkinverran Irlannissa.”

Oghamia käytettiin kirjeenvaihdossa ym. viestinnässä niin, että puutikkuun tai nauhaan piirrettiin pitkä viiva, jonka poikkiviivoina merkittiin kirjaimet. Järjestelmä oli erittäin kätevä, koska merkkien järjestyksestä ei ollut epäselvyyttä, ja ne saattoi tehdä millä työkalulla tahansa. Ogham olikin käytössä pisimpään Euroopan indoeurooppalaisia edeltäneen ajan kirjaimistoista. Keltit käyttivät sitä siis vain siellä missä olivat kosketuksissa pikteihin, Skotlannissa ja Irlannissa. Eivät mannermaalla. Oghamin lainautuminen pikteiltä kelteille viittaa siihen, että piktit olivat kelttejä korkeammalla kulttuuritasolla.

Tässä muutama nyky-aakkosille tulkittu ogham:

Lukijalle selvinnee, ettei piktin kielen tutkimisessa olla vielä kovin lähellä ratkaisua. Joitakin nimiä on tiedossa, mutta nekin kelttiläissä skotin kielisessä ympäristössä säilyneitä, joten niiden muodosta ei voida olla täysin varmoja: Bridei, Gartnait, Nechtan, Irb, Lutrin, Uid, Talorc, Oswiu, Drest, Taran.

Piktien perintö ei ole silti aivan hukassa: ”Pikti ei ole vaikuttanut kovin paljoa kelttiläisiin kieliin, ja vain harvoilla skotin ja iirin sanoilla on piktiläinen alkuperä. Eräät kummalliset muutokset Britteinsaarten keltissä voivat olla piktin foneettista vaikutusta, kuten myös muutamat mannermaisissa indoeurooppalaisissa kielissä tuntemattomat ilmiöt, joita Britteinsaarten keltissä esiintyy.” (Cyril Babajev)

Britteinsaarille on suuntautunut monia invaasioita, ja puhuttu kieli on vaihtunut monta kertaa. Piktien aikakausi, (viimeistään) n. 1000 eKr. – 900-luku jKr., on eräs Englannin ja Skotlannin historian mielenkiintoisimpia.

Tutkija F. Lennox Campello kirjoittaa roomalaisten ja piktien törmäyksestä:

”Roomalaisten tullessa Skotlantiin, he usein voittivat piktit taistelussa, mutta he eivät koskaan pystyneet ottamaan hallintaansa maata, jossa nämä asuivat. Kolmannella vuosisadalla AD. roomalainen kenraaliAgricola voitti Galgacuksen johtaman piktiarmeijan. Piktit, jotka taistelivat Agricolaa vastaan Mons Grampiuksessa on kuvattu pitkiksi ja vaaleahiuksisiksi. Rooman legioona pysähtyi lähelle Aberargieta Pertshiressa, minne rakennettiin linnoitus. Roomalaiset kohtasivat uuden ”barbaariheimon”, joita he kuvasivat tummiksi ja samannäköisiksi kuin iberialaiset, joita he olivat tavanneet aikaisemmin eteläisessä Espanjassa.

Kontrolloidakseen seutua, Agricola rakennutti useita linnoituksia Callanderista Stirlingin läheltä aina Perthiin asti. Kolmessakymmenessä vuodessa piktit olivat tuhonneet ne kaikki. Rooman kuuluisin legioona, Yhdeksäs, oli lähetetty pohjoiseen Inchtuthilsta ehkä keventämään piktien painostusta linnoituksia kohtaan. Tästä legioonasta ei ole senjälkeen kuultu.

Hadrianus päätti, ettei pohjoinen Skotlanti ole useamman legioonan arvoinen, ja joukot vedettiin Tyneen jaSolwayhin. Tänne rakennettiin kuuluisa Hadrianin valli, seitsemänkymmentä mailia merestä mereen.

Toinen, kuudes ja kahdeskymmenes legioona pitivät tätä linjaa miehitettynä neljäkymmentä vuotta. Piktit eivät koskaan lakanneet hyökkäämästä sitä vastaan, ja on tosisasia, että roomalaiset menettivät sen kahdesti ja valtasivat aina uudelleen, kunnes toisella vuosisadan lopulla AD. vetäytyivät pois.

Karttaan on merkitty roomalaisten myöhemmin piktien tuhoaman linnoitusketjun oletettu paikka. Näiden vastoinkäymisten jälkeen Hadrianus vetäytyi ’Hadrian’s Wall’ -linjalle. Antoniuksen valli, ’Antonine Wall’, oli uusi yritys parisenkymmentä vuotta myöhemmin. Sieltäkin jouduttiin pois. Merkillepantavaa on, että Hardianuksen linjaa puolusti neljäkymmentä vuotta kolme legioonaa pysyvästi paikallaollen. Kovin rauhallista siellä ei siis ole voinut olla.

Cassius Dion raportti kertoo pohjoisten heimojen suhtautumisesta imperiumiin: ”..he ylittivät muurin, tekivät paljon vahinkoa, ja tappoivat kenraalin ja hänen joukkonsa.”

Vuonna 208 AD. Britannian roomalainen kuvernööri pyysi suoraan keisarilta apua ”barbaareja” vastaan, ja Septimus Severus päätti tulla Britanniaan poikansa kanssa. Vanha soturi laivautti itsensä ja 40 000 centuriota Firth of Forthiin, ja aloitti kostonsa. Kaikkialla hän tuhosi jokaisen piktiarmeijan, jonka kohtasi ja teloitutti jokaisen piktipäällikön joka yritti antautua roomalaisille. Roomalaiset eivät kuitenkaan onnistuneet valloittamaan tätä Caledoniaksi kutsumaansa maata, ja Severus kuoli pian tämän jälkeen.

Tämä kokemus opetti roomalaisille, että hävitys piktien maaseudulla on hyödytöntä, ja seuraavat vuosisadat olivat rauhallisia.”

Piktien valtion ja dynastian perustaminen:

”Cruithne Cingen poika, Piktien isä, hallitsi 100 vuotta. Hänellä oli seitsemän poikaa: Fib, Fidach, Fotlaig, Fortrenn, Cait, Ce ja Circinn.”

”Cruithnen seitsemän poikaa, seitsemään jakoivat Albanin, Cait, Ce, Cirig, sotaisa klaani, Fib, Fidach, Fotla, Fortrenn.”

Cat hallitsi kaksitoista vuotta, ja hänen maansa tunnetaan nyt Caithnessinä,Sutherlandina, West Highlandsina, sekä pohjoisina ja läntisinä saarina. Nimi tarkoittaa ’Cat People’, kissainhmiset.

Fidach hallitsi neljäkymmentä vuotta, ja hänen maataan kutsutaan tänään nimilläMoray, Nairn ja Ross. Nimi tarkoittaa metsämiestä, ’Woodsman’.

Ce hallitsi viisitoista vuotta Banffia, Buchania ja osaa Aberdeenshirestä. Nimi ”Ce” on saattanut säilyä Keithin kaupungin nimessä.

Fotla ( Foltlaig) hallitsi kolmekymmentä vuotta Atholin ja Gowrien seutuja. Fotla on Irlannin jumalatar.

Circinn (Cirech) hallitsi kuusikymmentä vuotta Angusia ja Mearnsia. Nimen merkitys on ”töyhtöpäinen”. Skenen taistelussa kunnostautui Crus, Cirechin poika, joka oli Pictien soturi. Circinn johti piktejä tässä taistelussa skotteja vastaan.

Fortriu (Fortran) hallitsi seitsemän kymmentä vuotta nykyisiä Strathearnia jaMenteithia. Nimi tarkoittaa hitaasti virtaavan joen kansaa.

Fib hallitsi kaksikymmentäviisi vuotta Fifeista Kinrossiin. ”Book of Deer” tuntee fifelaiset ’cu-sidhe’ -nimellä, eli ”aave-koirat”.

Näin esittelee piktien valtakunnan, Alban, perustamisen, jakamisen ja seitsemän kuningashuoneen alkuperän piktien perimätieto.

Albion vai Britannia, ei kuitenkaan Anglia?

A.B. Scott kertoo kirjassaan ”The Pictish Nation, its People and its Church” 1918 varhaisten baskilaisten merenkulkijoiden, ja heidän jälkiään seuraavien kreikkalaisten, käyttäneen Britteinsaarista nimeä ”Alba” tai”Albion”, mikä viittasi valkoiseen väriin. Ptolemaios mainitsee 127 jKr. nimen ”Alouion”, ja Plinius kirjoittaa Albionista Britanniaa tarkoittaen.

Itämerelläkin vieraillut Pyhteas Massalialainen kävi Britanniassa 300 eKr., ja hän merkitsi muistiin nimen”Pretanikai Nesoi”, bretanien saaret. Skottilaisissa lähteissä esiintyy ”Ynis Prydain”, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”piktien saari”. Kenneth Jackson johtaa nimen ”Pritanic” piktiläisestä heimonimestä Pritani, joka tarkoitti ”The People of the Designs”, kuvitettu kansa.

Irlannissa Skotlannista käytettiin nimiä ”Alba” tai ”Alban”, mutta ”Ulsterin Annaaleissa” esiintyy mielenkiintoinen”Cruithintuait”, Cruithni = kuvitettu heimo/kansa, tuath = maa/kansa. Englannin kelteillä ”Cruithni” (Pict) muuttui muotoon ”Pryten”, josta anglosaksien käytössä tuli Briton. ”Britannia” näyttää siis olevan keltti-invaasiota vanhempi nimitys, joka on siirtynyt kansalta toiselle vuosituhansien aikana.

Piktien kuninkaat:

Monet piktien kuninkaat tunnetaan nimillä ”Bridei” (Brudei). Ionan saaren Pyhän Columban kirjoituksissa kerrotaan paljon piktien mahtavista hallitsijoista vaikkei Columba ollutkaan heidän ystävänsä.

Samassa tarinassa, jossa Loch Nessin hirviö mainitaan ensimmäistä kertaa, kerrotaan myös kuningas Brideistä, joka hallitsi 554-584 AD. Columban kerrotaan myös tarvinneen tulkkia puhuakseen kuninkaalle, mikä todistaa jälleen ettei piktien kieli ollut iirien tai skottien puhuman keltin kaltainen.

Kuningas Bridei myös löi skottien kuninkaan Gabranin ja hävitti skottien vallan lännessä. Jos hän olisi onnistunut vielä karkoittamaan skotit Argylilsta, Skotlanti olisi ehkä Alba tai Pictland tänäänkin. Brideitä seurasi Gartnait IV, luettelon 37. kuningasta, joka hallitsi noin 20 vuotta.

Näihin aikoihin hävinneen skotti-kuninkaan poika, Aedan MacGabran, joka lienee ollut naimisissa piktiläisen prinsessan kanssa, aloitti jälleen kerran sotimisen piktejä vastaan pohjoisessa, Northumbrian anglosaksisen vihollisen painostaessa etelästä.

Skottikuningas oli kärsinyt tappion retkellään etelään, Northumbrian Aethelfridia vastaan. Sama Aethelfrid oli hyökännyt Piktlantiin ja vallannut maata Firth of Forthiin asti. Pikteillä uutena ongelmana raa´at germaaniheimot, jotka olivat vallanneet suurimman osan kelttiläistä Englantia niihin aikoihin.

Gartnait IV:ttä seurasi Nechtan II, Irbin (Canonn irlantilaissa lähteissä) poika. Häntä seurasi Ciniath (noin 630 AD.), Lutrinin poika. Häntä seurasi vuorollaan Nechtan III, Uidin poika, Bridei/Brude II ja Talorc IV. Vuonna 637 AD. piktit lienevät taistelleet Irlannin maaperällä osana ulsterilaisen ylimyksen Congal Claenin kokoamaa brittien, saksien, skottien ja piktien armeijaa kiisteltäessä Irlannin kuninkuudesta.

Vuonna 668 AD. Northumbrian kuninkaaksi tulleen Oswaldin veli Oswiu oli valloittanut osan Dalriadaa ja eteläistä Piktlantia. Cartnaitin kuoltua 663 AD. piktien kuninkaaksi tullut Drest iski anglosakseja vastaan, mutta tuli lyödyksi Oswiun seuraajan Ecgfrithin toimesta. Tämän jälkeen Drest luovutti kuninkuuden Brideille. Tämä suuri piktiläinen hallitsija aloitti kautensa rakennuttamalla muinaisten piktien kuuluisan linnoituksen, Dunnottarin 681 AD.

Vuonna 682 AD. piktien laivasto löi pohjoisessa voimistuvan Orcadian merimahdin, ja iski 683 AD. skottien pääkaupunkiin Dunnaddiin autioittaen sen. Kaksi vuotta myöhemmin, 20.05.685 AD. piktit kohtasivat anglosaksilaiset maahanmuuttajat Dunnichenissa, Agnusissa. Yhteenotto tunnetaan Nechtansmeren taisteluna, ja on yksi niitä kääntöpisteitä historiassa, jotka määräävät tulevaisuuden suunnan, -tässä tapauksessa yli 1300:ksi vuodeksi.

Nechtansmeressa Bridei teki nimensä suureksi. Voittamattomat anglosaksit olivat kukistaneet jokaisen armeijan, jonka olivat kohdanneet, ja olivat pitännet eteläistä Piktlantia miehitettynä 30 vuotta. Piktit voittivat sinä päivänä, ja teurastivat anglosaksit ja heidän ylpeän kuninkaansa. Sitten maa puhdistettiin Piktlantiin asettuneista anglosaksisista uudisasukkaista tappamalla tai orjuuttamalla. Jos Bridei olisi hävinnyt tämän taistelun, Skotlantia ei olisi tänään, vaan koko Britannia olisi englantilaistettu.

Brideita seurasi Taran, Enfidachin poika, ja häntä seurasi järjestyksessä Brude/Bridei IV, ehkä ”Brude of Nechtansmeren” pojanpoika. Hän joutui myös lyömään northumbrialaisia, mutta nyt kaukana etelässä Piktlannista, ja surmasi Lothianissa paikallisen anglosaksi kuninkaan. Legendan mukaan tämä kuningas kuului 51:n muun heimokuninkaan ohella ”The Law of the Innocents” nimisen säännön allekirjoittajiin, mikä kielsi naisten osallistumisen taisteluihin, mutta vastavuoroisesti suojeli heitä, lapsia ja pappeja sodan kauhuilta.

On mielenkiintoista, että tätä ”lakia” ehdotti Adamnan, jonka äiti irlantilaisen legendan mukaan oli kauhistunut nähdessään pikti-naisten taistelevan raivokkaasti sodassa, ja antoi Adamnanin luvata, että hän estää naisia ottamasta paikkaansa taistelukentällä.

Bruden kuollessa 706 AD. häntä seurasi Nechton mac Derile. Tämä kuningas hylkäsi kelttiläisen kirkon, ja lähestyi Rooman kirkkoa. Vuonna 724 AD. Nechton vetäytyy luostariin moniksi vuosiksi ja hänen tilalleen tuleeDrust, jota seuraa kahta vuotta myöhemmin Alpin.

Vuonna 711 piktien armeijan mainitaan olleen Northumbriassa, mikä jää viimeiseksi selkkaukseksi tämän eteläisen naapurin taholta, sillä tanskalaiset valtaavat Yorkin v. 866 AD.

Alpinin tilalle tulee vuorollaan Oengus (Angus), joka lyö vanhan kuningas Nechtonin ja tämän seuraajan Drustin, joka kuolee taistelussa 729 AD.. Oengus on todellinen soturi-kuningas. Anastettuaan piktien valtaistuimen, hän kääntää huomionsa skotteihin. Poikansa Bruden kanssa hän hävittää skottien linnoitukset Dunnaddista ja muualtakin, ja riehuttuaan skottien ja brittien mailla, hän hyökkää Irlantiin missä hän voittaa kaksi suurta taistelua 741 AD.. Melkein voittamattomana hän vangitsee ja hukuttaa Athollin kuninkaan, valloittaa jäljelläolevan osan Dalriadaa skoteilta, ja mestattuaan skottien kuninkaan, julistautuu ensimmäiseksi piktien ja skottien kuninkaaksi.

Juopuneena voitoistaan ja hulluna vallastaan Oengus epäviisaasti kääntää huomionsa etelään, missä hän ulottaa kuningaskuntansa vanhalle roomalaisten muurille asti. Hän lyö ehkä Strathclyden britit avoimessa taistelussa 744 AD. Kuusi vuotta myöhemmin hänen veljensä Talorcan johtaa piktejä samassa suunnassa. 756 AD. pikti-armeija on jälleen tuhoamassa brittiläistä Strathclyden kuningaskuntaa, apunaan northumbrialaiset. Brittien linnoitus Dumbartin Rockissa krestää kuitenkin yhdistyneen armeijan hyökkäyksen, ja Oengus joutuu palaamaan pohjoiseen. Hän kuolee viisi vuotta myöhemmin.

Hänen veljensä Brude V hallitsee kaksi vuotta, ja häntä seuraa Ciniod, joka saattaa olla skotti, Wredechin poika, noin 755 AD. Skotit ovat uudelleen koonneet rivinsä, ja 768 AD. Aed Finn, Eochaidin poika, tunkeutuu piktien maille. Tiedot näiltä ajoilta ovat puutteelliset.

Kronikka, ”The Annals of Tigernach”, kertoo piktien 150:n laivan osaston tuhoutuneen myrskyssä lähellä Ross Crussinia ollessaan sotaretkellä pohjoiseen. Skottien Dalriadan tiedetään olleen jälleen itsenäinen Aed Finnin kuolessa 768 AD.

Seitsemän vuoden aikana hallitsee kolme piktiläistä kuningasta, Alpin II, Drust VII ja Talorc II. Oenguksen poikaTalorc III seuraa näitä, ja häntä seuraa Conall, joka ehkä saa surmansa seuraajansa toimesta.

Castantin, Uurguistin poika, hallitsee 35 vuotta sekä piktejä että Dalriadan skotteja, jotka näyttävät nyt olevan osa piktiläistä perimysketjua monien avioliittojen kautta. Castantinia seuraa hänen veljensä Oengus II, joka hankkii mainetta palauttamalla Pyhän Andrew:n reliikit takaisin Skotlantiin. Oengusta seuraa Drust VIII ja Talorc.

Uven, joka näyttää olleen Oengus II:n poika, seuraa Talorcia, ja hallitsee molempia valtaistuimia. Hän on irlantilaisten lähteiden mukaan piktien viimeinen kuningas. Uven saa surmansa 839 AD. taistelussa uutta vihollista, pohjanmiehiä, vastaan.

Muissa lähteissä mainitaan Uurad Bargotin poika, ja Brude Ferathin poika. Häntä seuraa veljensä Kenneth, toinenBrude, Fethalin poika ja lopuksi Drust IX, Fethalin toinen poika. Lista piktien 69:stä kuninkaasta päättyy Drust IX:een, joka surmattiin Kenneth MacAlpinin hämärän juonittelun tuloksena, joka traaginen tapahtuma tunnetaan”MacAlpinin petoksena”.

Piktien parhaimmiston tuhoutuminen sodassa hyökkäileviä pohjanmiehiä vastaan ja MacAlpinin järjestämissä murhissa vei pikteiltä poliittisen johdon. Kuten edelläoleva historia osoittaa, pikti-kansakunta oli elinvoimainen, eikä ollut millään tavalla ”antamassa periksi” tai taantumassa. Myöskään heitä eivät ympäröineet ”kehittyneemmät” tai voimakkaammat viholliset. Siitä todistaa Oenguksen sotahulluudessaan luoma viimehetken-imperiumi, juuri ennen piktien tuhatvuotisen historian päättymistä ja kansakunnan katoamista.

Voimme pitää piktien tuhon syynä pahaan aikaan sattunutta vastoinkäymisten sarjaa, tai skottien ja piktien välistä toistensa kalvamista, joka oli vähällä tuhota molemmat kansat. Tämä tarkastelu lienee tosi, mutta ei kerro miksi katastrofi tapahtui. Jos asetetaan yksi syy yli muiden, se on: Piktit menettivät oman kansansa jatkuvuudesta sukupolvien tähtäimellä huolehtivan hallinnon, ja sitäkautta kontrolli heidän maansa väestö- ja kielioloista luisui vieraille, joiden ensimmäinen tehtävä oli hävittää tämän kiusallisen soturi-kansan kieli ja identiteetti, ja sitten muistokin sen olemassaolosta.

Piktit olivat suurilukuinen ja oman aikansa teknisen tietämyksen hallitseva kansa, joka kuitenkin tuhoutui torjuttuaan sitä ennen jopa Rooman imperiumin ja muut parin tuhannen vuoden aikana tulleet uhat. Mikä tahansa kansa voi siis kadota.

Kiril Babajev:

Piktit ja piktin kieli

1. Substraatti ja sen rooli eurooppalaisissa kielissä

Eurooppa on ollut asutettuna jo kymmeniätuhansia vuosia ennen indoeurooppalaisten tuloa alueelle. Homo Sapiens oli täällä, kulttuureineen, jo eriyityneine etnisine tyyppeineen ja puhuttuine kielineen. Nämä kielet olivat täällä jo tuhansia vuosia ennen ensimäisten indoeurooppalaisia kieliä puhuvien asutus-aaltojen leviämistä Aasiasta Eurooppaan.

Käsitys Euroopan historiasta on kaukana täydellisestä ilman näiden ennen indoeurooppalaisia Eurooppaa asuttaneiden kansojen huomioonottamista. Euroopan kielten historia ei ole myöskään indoeurooppalaisten kielten kehityksen kronologia, vaan myös vuorovaikutusta tulokkaiden ja mantereen alkuperäisten väestöjen välillä. Käytännöllisesti katsoen kaikissa indoeurooppalaisissa kielissä, jotka alkoivat levitä Eurooppaan neljännellä esikristillisellä vuosituhannella, on tunnistettu selvästi ei-indoeurooppalaisia elementtejä, ja mitä syvemmälle tutkimus tunkeutuu, sitä enemmän tälläisiä piirteitä löytyy.

Tämä, mitä me kutsumme sanastolliseksi ja kieliopilliseksi substraatiksi, on jäännöstä kielistä, jotka kerran esiintyivät Euroopassa mutta jotka myöhemmin sulautuivat indoeurooppalaisiin.

Substraatti, kadonneiden kielten vaikutus, ei esiinny yksinomaan nykyisten eurooppalaisten kielten sanastossa, vaan myös muoto-opillisessa rakenteessa. Viimeisten vuosikymmenien aikana substraattia jättäneistä kielistä kiinnostuneet tutkijat ovat edistyneet paljon. (Suomalaisten tutkijoiden Kalevi Wiikin ja Petri Kallion erimielisyys koskee kantagermaanin foneettista eli ääntämyksellistä substraattia. käänt.huom.)

Venäläisen tutkijan L.Gindinin löydöt osoittavat, että Balkanin ja Aegeian alueella on vaikuttanut useita erillisiä substraatti-ryhmiä. Aegeialainen substraatti on heterogeeninen kokoelma toponyymejä ja onomastisia termejä, eli paikannimiä ja jokien ja vuorten nimiä.

Useiden erilaisten substraatti-kielten ryhmiä on vaikuttanut myös moderniin italiaan, erityisesti Sisiliassa ja Sardiniassa. Läntisen Välimeren alueelta on todettu autoktoninen substraattikieli, jolla on monia yhtäläisyyksiä Kaukasukselle ja Lähi-Itään. Tämä kaukasialainen yhtäläisyys on leimaavaa myös joillekin substraati-sanoille Tonavan alajuoksun alueella.

Äärimmäinen Länsi-Eurooppa oli asutettu useiden eri kansojen ja jopa rotujen toimesta ennen indoeurooppalaisten tuloa alueelle. Näyttää siltä, että Britannian ja Irlannin muinaisella väestöllä on joitain yhteyksiä sekä Välimeren alueelle että eskimoihin (inuit) rodullisesti.

Kaikkia noita faktoja ei ole vielä perinpohjaisesti arvioitu, ja kielitieteelisen materiaalin puuttuminen estää tutkimusta pääsemästä varmoihin tuloksiin, eivätkä arkeologian tai historiankaan tulokset auta tässä asiassa. Euroopan paikalliset kulttuurit assimiloituivat asteittain indoeurooppalaisiin maahanmuuttajiin, mutta muinaisten sivilisaatioiden saarekkeita säilyi täällä hyvin pitkään. Näiden kulttuurien aineelliset todisteet, joita arkeologia tutkii, koostuvat erilaisista megaliittisista, neoliittisen ajan, konstruktioista joiden oletetaan olleen uskonnollisessa käytössä.

Tässä esseemme yritämme seurata joitakin tälläisuä indoeurooppalaisia edeltäneitä sivilisaatioita, joita esiintyi Euroopassa, analysoida sitä mitä tiedämme heidän kielestään, ja tutkia mitä piirteitä indoeurooppalaisen ryhmän murteet ovat omaksuneet niistä. Ensimmäinen tarkasteltava ongelma koskee piktejä ja piktin kieltä.

2. Piktien alkuperä

Britteinsaaret ovat seutu, johon useat muinaiset sivilisaatiot ovat jättäneet jälkensä. Kansoja saapui saarille, asuivat siellä sukupolvia, ja uuden valloittajan tullessa katosivat nopeasti tai tulivat työnnetyiksi saarten vuoristoisille reunoille. Stonehenge ja sen kaltaiset rakennukset Englanissa, Skotlannin veistetyt kivet, Ogham-kirjoitus Skotlannissa ja Irlannissa, -ne ovat kaikki ei-indoeurooppalaisten aikaansaannoksia, jotka ovat nähtävissä jopa tänään, useiden vuosituhansien sotien, invaasioiden, epäjärjestyksen ja muutosten jälkeen. Näitä muinaisia brittiläisiä ympäröivät monet myytit, mutta meitä kiinnostavat tosiasiat.

Varoitan teitä siitä, että historian ja kielitieteen tutkijat ovat erimielisiä käytännössä jokaisesta pienestäkin asiasta, mitä tulee pikteihin. Se mitä kerromme seuraavaksi, on siis yritys tavoittaa totuutta.

Kukaan ei tiedä piktien alkuperää, kansan joka eli ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen alusta aina 900-luvulle jKr. Skotlannissa. Kun keltit tulivat Britteinsaarille seitsemännellä ja kuudennellä vuosisadalla BC, piktit jo asuttivat maata aina nykyiseen Edinburghiin asti pohjoisessa, ja kun roomalaiset tunkeutuivat Britanniaan ensimmäisellä vuosisadalla BC ja tulivat seuraavaksi Skotlantiin, pitkit olivat yhä siellä asuttaen samaa maata.

Eri kirjoittajat, antiikin ajoista meidän päiviimme, esittävät erilaisia versioita siitä, mistä piktit tulivat Britanniaan esihistoriallisena aikana. Arkeologiset lähteet tukevat käsitystä, että heidän saapumisensa Britanniaan ajoittuu 1000 BC paikkeille, ja Skotlannista Irlantiin noin 200 BC, mutta piktien alkukoti Euroopan mantereella pysyy tuntemattomana, mikä jättää tilaa monille selityksille.

Keskiaikaiset kirjoittajat tukevat käsitystä, että piktit eivät olleet kelttejä, ja olivat kelttejä edeltänyt rotu, joka tuli Skyytiasta. Viime vuosisadalla esitetyn realistisemman näkemyksen mukaan piktien kotimaa oli Espanja, muinainen Iberia josta ”brittiläiset iberit”, oletettavasti Stonehengen rakentajat, saapuivat. Aiheen tähän oletukseen on antanut roomalainen kirjoittaja, joka kuvaili piktejä neljännellä vuosisadalla AD roomalaisten Hispaniassa tuntemien ibereiden kaltaisiksi.

Tämä versio kaipaa kommentteja. On selvää että Britteinsaaret ja pohjoinen Espanja olivat yhteyksissä jo hyvin varhaisina aikoina. Ensiksi edellinen rinnastus iberialaisiin Englannissa; Sitten monet kelttiläiset legendat, jotka kutsuvat Irlannin kelttejä ”milesialaisiksi”, Milesiuksen -Iberian kelttiläisen kuninkaan- mukaan. Irlannin ogham-kirjoituksissa esiintyy kelttiläinen murre, jolla on jotakin yhteistä iberian ja jopa baskin kieleen. Oghamiin palaamme myöhemmin, mutta nyt voimme sanoa vain, että Iberia ja ehkä lounais-Ranska ovat mahdollisia lähteitä piktilaiseen maahanmuuttoon Britanniaan.

Linkki Skotlannin varhaisista asukkaista heidän iberialaisiin esivanhempiin voidaan löytää monista spiraalikuvioista, kaiverrettuina kallioihin ja kiviin tässä pohjoisessa maassa, ja joita löytyy myös Espanjasta, Ranskasta ja Irlannista. Orkneyn hautakammioiden suunnittelu viittaa myös rakentajien iberialaiseen alkuperään. Maanviljely saapui näille saarille 4000 BC ja se korvasi nomadisen elämäntavan (Babajev on tässä epätäsmällinen: Maanviljely syrjäytti metsästyksen ja keräilyn. käänt.huom.) ja Orkneystä tuli saari-linnoitus monine kivisine broch-torneineen.

Siihen aikaan, kun Roomasta tuli maailmanvalta, roomalaiset huomioivat orkadialaiset merimahtina. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan nämä orkadialaiset olivat hoikkaa, tummaa kaukasialaista rotua, ja heidän kallonsa olivat pitkiä ja kapeita. Suuret kivikehät, kuten Sunhoney ovat luultavimmin rakennettu noin 3300 BC, mahdollisesti samaan aikaan kun toinen kansa saapui pohjoisesta Keski-Euroopasta.

Nämä uudet tulokkaat olivat erilaista etnistä ryhmää, iberialaista ainesta pohjoisessa Britanniassa. Heidän kallonsa olivat paljon leveämpiä, ja pyöreitä. Todisteita yhteyksistä tämän uuden väestön ja heidän mannermaisten esivanhempiensa välillä on tullut esiin monissa arkeologisissa kaivauksissa, ja osoittavat että kaupankäynti Skotlannin ja Euroopan välillä on ollut vilkasta. Ja lopulta 1000 BC piktit saapuvat Euroopasta, sekoittuen asteittain alkuperäisiin heimoihin. Useat tutkivat ajattelevat, että näiden kolmen tai jopa useamman väestö-elementin yhteensulautuminen tuotti sen Britannian kelttejä edeltäneen väestön, joka nyt tunnetaan pikteinä.

Joidenkin mielestä piktit ovat vain kelttiläinen heimo, johon aikaisemmat kansat ovat vaikuttaneet vahvasti. Antropologinen tietämys on tosin kovin vastakkaista tälle olettamukselle, kuten myös lingvistinen aineisto, jota tarkastelemme myöhemmin. Antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista lähteistä tiedämme, että keltit, jotka tunkeutuivat Italiaan viidennellä vuosisadalla BC ja Kreikkaan pari sataa vuotta myöhemmin, olivat pitkiä, sinisilmäisiä ja vaaleahiuksisia.

Kreikkalaiset jopa yhdistivät heidät hyperborealaisiin, pohjoisen kansaan jota kuvaillaan monissa kreikkalaisissa myyteissä. Roomalaisten Britanniassa tapaamat piktit olivat lyhyitä ja tummahiuksisia.

Piktien kulttuuri on hyvin erilaatuinen, verrattuna manner- ja saarikelttien kulttuuriin. Jokainen voi arvioida itse vertailemalla esimerkkejä piktiläisestä taiteesta kelttiläiseen. Useimmat tutkijat näkevät selvän erilaisuuden kulttuuritraditioissa ja rakennustavoissa.

Nämä kulttuurierot voidaan ymmärtää näiden kansojen, piktien ja kelttien, erilaisen kehityksen kautta. Piktit tulivat Britanniaan ensimmäisen vuosituhannen alussa BC. Keltit aloittivat levittäytymisensä Eurooppaan vasta kahdeksannella vuosisadalla BC (Halstatt-kulttuuri) ja heidän maahanmuuttonsa Britteinsaarille alkoi vasta seitsemännellä vuosisadalla. Kelttiläinen populaatio Euroopassa oli 1000 BC vielä liian vähäinen tarvitakseen uutta maata Britanniasta. Tämä ajallinen välimatka 1000 – 700 BC antaa meille hyvän syyn torjua ne jotka pitävät piktejä kelttiläisenä heimona.

Seuraavaksi tarkastelemme piktien kiinnostavinta erikoisuutta, joka mainitaan roomalaisten ja kelttiläisten kirjoittajien kuvauksissa heistä. Kaikissa lähteissä piktien kerrotaan olleen kauttaaltaan kuvioituja. Heidän kasvonsa, kätensä ja kehonsa oli ihomaalausten tai tatuointien peitossa, ja tämä oli seikka, jota roomalaiset sotilaat kauhistelivat Skotlannissa.”Tämä legioona, joka piti kurissa raakalaismaiset skotit ja tutki raudalla kuvioita kuolevan piktin kasvoissa.” Näin imperaattori Claudius huomioi kummallisen pohjoisen kansan ulkoasua. Tästä kohtaamisesta tatuoitujen kasvojen ja kehon kanssa ei tiedetä muuta.

Ainoa muu tieto tästä tavasta tulee briteiltä, jotka myös maalasivat joskus kasvonsa ja kehonsa taisteluun valmistautuessaan. Tämä on joko kelttiläisten brittien pohjoisilta naapureiltaan lainaama tapa, tai yhteistä kulttuuriperintöä, joka esiintyi vain Britanniassa, mutta ei koskaan manner-kelttien tai muiden Euroopan kansojen keskuudessa.

Mitä johtopäätöksi voimme vetää edelläkerrotusta? Mystisten piktien alkuperä ja yhä hämärän peittoon. Heillä on kontakteja eri eurooppalaisiin kulttuureihin, mutta selvää jatkuvuutta ei voida nähdä. Ehkä piktien historia auttaa selventämään kysymystä?

3. Piktien historia

Piktien tulo Britanniaan 1000 BC ei luonnollisestikaan jäänyt viimeiseksi migraatioksi. Seuraavina vuosisatoina Euroopasta tuli uusia maahanmuutto aaltoja, ja sotaiset keltti-heimot, jotka nyt tunnemme britteinä, työnsivät piktit nykyisestä Englannista Skotlannin ylämaille ja alamaille. (Babajev siteeraa ilmeisesti aiempia kirjoittajia, joiden keskuudessa tämä näkemys näyttää olevan vallitseva. Yhtä mahdollinen, ellei todennäköisempi, kehitys on ettei väestö mihinkään siirtynyt, vaan Englanti brittiläistyi kulttuurisesti ja kielellisesti, saaren pohjoisosan pysyessä konservatiivisempana, ja piktiläisenä. käänt.huom.)

Tähän aikaan piktit olivat voimakas kansakunta joka asutti koko Skotlantia, jolla oli vahva armeija, voimakas laivasto ja suuri väestö. Pikteillä oli melko hyvät suhteet britteihin ja irlantilaisiin heimoihin, eivätkä heidän kauppasuhteensa rajoittuneet näihin. Piktit kävivät kauppaa meritietä Pohjois-Espanjaan ja Ranskaan.

200 BC piktit alkoivat asuttaa Irlantia, mutta heidän siirtokuntansa sulautuivat keltteihin ja muihin saaren väestöihin. Ehkä tähän aikaan tapahtuivat ensimmäiset konfliktit kelttien ja piktien välillä. (Jos piktit olivat levittäytymässä Irlantiin, se viittaa epäedullisiin ilmasto-oloihin pohjoisessa, ja tälläisethän ovat usein sotien ja konfliktien taustalla. käänt.huom.)

Niin tai näin, piktien kuningaskunta Irlannissa ei säilynyt ja kansakunnan päävoima pysyi Skotlannissa. Tähän aikaan pikteillä oli eräänlainen sotainen demokratia, valittu kuningas ja ilmeisesti kansankokous-instituutio. (”Military democracy” on mm. venäläisten tutkijoiden käyttämä käsite, joka tarkoittaa sen kaltaista hallintoa, kuin oli mm. Islannin asuttamisen jälkeinen ”folkting”, jollaisilla on pohjolassa pitkät perinteet. Myös Suomessa. käänt.huom.) Heidän kansansa ei ollut yhdistynyt yhdeksi suvereniteetiksi, vaan eri heimoilla oli ilmeisimmin omat nimensä, omat kuninkaansa ja alueensa, ja nämä liittyivät yhteen vain sotilaallisissa aikeissa.

Roomalaisten invaasio Britanniaan alkoi ensimmäisellä vuosisadalla AD, ja seuraavina vuosisatoina legionat tunkeutuivat Skotlantiin, ja kohtasivat piktit. Roomalainen kenraali Agricola kuvailee piktejä tummahiuksisiksi ja lyhyiksi, verraten heitä ibereihin. Roomalaiset valloittivat jotain eteläisimpiä piktien maita, ja rakensivat sinne useita linnakkeita, mutta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin ne kaikki oli poltettu ja tuhottu pohjoisesta tulleiden piktien toimesta. Keisari Hadrianus katsoi sitten, Ettei Skotlanti ole useamman legioonan arvoinen.

Suuri muuri, ”Hadrianuksen valli”, rakennettiin suojelemaan roomalaista Britanniaa pohjoisen pikteiltä. Tämä muuri jakoi piktien maan kahtia, pohjoiseen ja eteläiseen, roomalaisten valloittamaan osaan jossa vähemmistöksi jäävät piktit alkoivat sulautua britteihin.

Piktit eivät koskaan lopettaneet hyökkäyksiään Hadrianuksen muuria vastaan, ja roomalaiset tarvitsivat yhä enemmän legioonia suojelemaan sitä työntämään piktejä takaisin pohjoiseen. Vuonna 208 imperaattori Septimus Severus nousi maihin Britanniassa mukaan suuri armeija, ja on kirjoitettu muistiin, että siihen aikaan roomalaiset pelkäsivät eniten piktien laivastoa. Piktit olivat suuria purjehtijoita, toisin kuin skotit ja muut keltit.

Neljännellä vuosisadalla AD sota jatkui yhä, ja roomalaiset kutsuivat vihollisiaan”caledoneiksi ja muiksi pikteiksi”, ymmärtäen että heitä vastustava kansakunta koostui useista heimoista.

Tämä olikin viimeinen vuosisata, jolloin Rooma yritti valloittaa piktejä. Vuonna 409 AD legioonat kutsuttiin pois Britanniasta, ja britit saivat nyt puolustaa maataan yksin. Tähän aikaan piktien, juuri roomalaisista vapautuneet maat, joutuivat uusien uhkien eteen: Lännestä Irlannin skotit nousivat maihin, ja idästä germaaniset saksit ja anglit aloittivat tunkeutumisensa Britanniaan.

Skottilainen kuningaskunta perustettiin viidennellä vuosisadalla AD ja se käsitti paljon piktien maita. Piktit sotivat sitä vastaan, mutta olivat myös joskus skottien liittolaisia, erityisesti hyökkäyksissä etelään brittejä ryöstämään, jotka olivat kristittyjä tähän aikaan.

Kelttiläiset ja piktiläiset väestöt sekoittuivat toisiinsa, ja pian eteläisillä piktien mailla puhuttiin kelttiläistä kieltä. Tältä ajalta ovat myös ensimmäiset tunnetut ogham-kirjoitukset Irlannista ja Skotlannista.

Tämä kirjoitus on kehitetty Britanniassa jonkun tuntemattoman heimon toimesta, vaikka keskiajan kirjoittajat väittävät sen olevan daakialaista tai aasialaista alkuperää. Epäilemme väitettä, että sen olisivat keksineet keltit, pikemminkin jokin saarten kelttejä edeltänyt väestö.

Ogham-tekstit on kirjoitettu joko arkaaisella iirillä tai piktin kielellä. Niitä on säilynyt Irlannissa 500 näytettä ja Skotlannissa viitisen kymmentä. Liittyy ogham kumpaan kieleen tahansa, on osoittautunut että keltit ja piktit puhuivat tuohon aikaan eri kieliä.

On hyvin tunnettua, että piktit olivat läntisen kulttuurin harvoja matrilineaarisia yhteiskuntia. Se tarkoittaa, että sukulaisuus laskettiin äidin mukaan. Tutkija Anthony Jacksonin mukaan piktien kuninkuus ei periytynyt kuninkaan pojille, vaan tämän veljille, sisarenpojille ja serkuille nais-linjaa seuraten piktien seitsemän keskenään avioituvan kuningashuoneen kesken.

Tähän aikaan, kuudennella vuosisadalla AD, pikteillä oli kaksi kuningaskuntaa, eteläinen ja pohjoinen, -joidenkin tutkijoiden mukaan kaikkiaan seitsemän. Kuten Irlannissa, yksi yli-kuningas oli muita merkittävämpi. Vuonna 834 AD piktien ylikuninkuus joutui kelttiläiselle skotille, Kenneth mac Alpinille, joka oli piktiläisen prinsessan poika. Suhteet piktiläisten ja kelttiläisten kuningashuoneiden välillä olivat muodostuneet yhä huonommiksi jo ennen Kennethiä. Piktiläinen kuningas Oengus oli hallinnut molempia kansoja, skotteja ja piktejä, ja oli aiheuttanut paljon vihaa kansojen välille. Kenneth oli kapinoinut Oengusta vastaan. Vuonna 839 viikinkien suuri hyökkäys oli heikentänyt piktejä merkittävästi.

Kenneth järjesti joukkomurhan, jossa tuhoutui koko piktiläinen ylimystö, kaikki kuninkaalliset perheet, ja piktien maille tunkeuduttiin skottien toimesta lännestä ja viikinkien toimesta idästä. Muutamassa sukupolvessa piktin kieli, piktiläinen kulttuuri ja piktit itse olivat kadonneet, ja skottilaiset kuninkaat tekivät Sconesta, piktien viimeisestä pääkaupungista, hallituskaupunkinsa.

4. Kielitieteellinen materiaali

Muistakaamme, kuinka vähän meillä on tietoja piktien kansakunnan kielestä. Se esiintyy useimmiten henkilöiden, heimojen tai paikkakuntien nimissä, ja muutamissa kaiverretuissa kirjoituksissa.

Oletus piktien kielen kelttiläisestä alkuperästä on vastoin monia historiallisia lähteitä: Pyhän Columban elämänkerta osoittaa selvästi, että irlantilainen pyhimys tarvitsi tulkkia keskustellakseen piktien kuninkaan Bruden, Maelchonin pojan, kanssa. Roomalaiset eivät koskaan pitäneet piktejä, skotteja ja brittejä samana heimona, vaan pitivät niitä aina toisistaan erillisinä.

Millä nimellä piktit kutsuivat itseään, sitä emme tiedä. Muutamat lingvistit arvelevat, että se oli liian vaikea lausua indoeurooppalaisille, joten eri kansat tunsivat piktit erilaisilla nimillä. Keltit kutsuivat heitä cruthne tai cruithne -nimityksellä, joka tullee legendasta, jonka mukaan tämänniminen piktien ensimmäinen kuningas jakoi maan seitsemälle pojalleen, joista tuli piktien seitsemän dynastiaa.

Roomalaiset käyttivät toista nimitystä, ”Pictus”joka perustui latinan verbiin pingere, tarkoittaen ”maalattu”, kuten piktit tunnettiin maalattuna kansana. Kielitieteilijät ovat epäileviä sen suhteen, että tällä olisi mitään tekemistä heidän itsestään käyttämän nimen kanssa.

Ranskan Akvitaniassa asui roomalaiseen aikaan heimo, jota nimitettiin pictoneiksi. Akvitanialaiset eivät olleet kelttejä, mutta monet uskovat heidän olleen ibereitä. Tämä voi toki olla yhteensattuma, mutta yhteensattumia ei saa olla liikaa.

Piktiläiset nimet, joita roomalaiset, iiriläiset ja englantilaiset kirjoittajat mainitsevat, voidaan kaikki nähdä ei-kelttiläisinä. Emme saa myöskään unohtaa roomalaisten ja kreikkalaisten käyttämää vanhinta nimitystä saarille, ”Britanniaa”, mikä voi olla eteläisessä Englannissa ennen kelttejä asuneen pitkiläisen heimon, pretanien nimi. Tämän sanan on oletettu merkitsevän samaa kuin kelttiläinen nimitys pikteille, chruithni, eli maalattua tai kuvioitua väkeä.

Roomalainen Emmenus antaa meille vanhimman lähdeviitteen pikteihin, jotka hänen mukaansa olivat iiriläisten kanssa brittien vihollisia. Kun pictus tarkoittaa latinassa maalattua, voidaan ottaa huomioon että Emmenus on tarkoittanut maalattua tai tatuoitua kansaa, ja kyseessä on latinannettu muoto omakielisestä nimityksestä. 600 AD Isadore Sevillainen kirjoittaa, että piktit ottivat nimensä siitä seikasta, että heidän kehonsa oli kuvioitu pistelemällä sitä neuloilla. Ehkä tässä on avain piktien itsestään käyttämään nimitykseen.

Jotkut säilyneistä heimonimityksistä ovat selvästi keltinkielisiä, toiset selvää latinaa. Tässä tarkastelemme joitakin, jotka vaikuttavat piktiläisiltä:

• Caerenus/Caerena
• Cornavius/Cornavia
• Smertus/Smerta
• Lugus/Luga
• Decantus/Decanta
• Caledonius/Caledonia
• Vacomagus/Vacomaga
• Taezalus/Taezala
• Epidius/Epidia
• Veniconis/Veniconis

Seuraavana Ptolemaioksen kartasta, roomalaisista lähteistä ja vanhoista iiriläisistä tai englantilaisista kronikoista pomittuja kaupunkien nimiä:

• Scetis
• Orcades
• Malaius
• Tarvedum
• Virvedrum
• Verubium
• Carnonacae
• Creones
• Tuesis
• Bannatia
• Tamia
• Devana
• Epidium
• Alauna
• Orrea

Meidän on hyvin vaikeaa analysoida näitä nimiä, sillä ne ovat niin likimääräisiä, koska kirjoittajat ovat tuskin tunteneet piktin kieltä. Kaikki päätteet, latinannokset ja suffiksit täytyy poistaa, ja analysoitavaksi jää vain sanan tynkä.

Henkilöiden nimissä on paljon kelttiläistyneitä, sillä ne on poimittu ajalta, jolloin skotit olivat jo niskanpäällä pikteistä. Tässä kuitenkin muutama: Bridei, Gartnait, Nechtan, Irb, Lutrin, Uid, Talorc, Oswiu, Drest, Taran, ja monia muita enemmän kelttiläiseltä kuullostavia.Meillä ei ole edes näkemystä siitä, miltä ne ovat kuullostaneet piktiläisittäin, koska foneettista kuvausta ei ole säilynyt. Nimistä on kuitenkin hyvin nähtävissä jotain hyvin epä-kelttiläistä.

Ogham-kirjoitukset, joita ei ole löytynyt Skotlannista kovin montaa, ovat ainoa elävä muisto piktin kielestä. Ogham, joka on kehitetty mahdollisesti piktiin liittyvän kielen kirjoittamiseen, ellei piktin itsensä, oli epätarkoituksenmukainen iiriläisille kelteille, jotka muunsivat sitä hieman Irlannissa. Siellä kaikki oghamit on helposti voitu tulkita, ja ne edustavat vanhinta historiallista muotoa iiriläisestä kirjakielestä.

Joitakin Skotlanin oghameita ei pystytä kääntämään, vaikka kaikki kirjainmerkit ovat tunnettuja. Jotkut sellaisista kirjoituksista ovat piktiläisiä, löydettyjä pohjoisesta Skotlannista. Tässä lista:

Seuraavat huomautukset auttavat ymmärtämään:
1. Sana megg, magg on lainattu keltin mag, ”poika”, ja sitä käytetään monissa yhteyksissä erottamaan kahta nimeä, isän ja pojan. Tämä nimeämistapa on on tyypillisesti kelttiläinen.

2. Henkilönimet ovat tässä: Nechtan (nehhton), Talor(talluorh, tallv), Pidarnoin (eddarrnonn),. Muut ovat tuntemattomia.

3. Keltofiilien tärkein perustelu väitteelleen, että piktit olisivat kelttejä, on p-kirjaimen puuttuminen oghamista. Tämä näyttää olevan piktin ja keltin yhteinen foneettinen piirre, ja ehkä kelttiläistä vaikutusta piktissä. (-Tai ei-indoeurooppalaisen kielen vaikutusta läntisen Euroopan IE-kieleen, kelttiin?? käänt.huom.)

4. Eräs seikka, jota ei vielä pystytä selittämään, on kaksoiskonsonanttien esiintyminen kirjoituksissa. Niillä on ilmeisesti jokin vaikutus foneettiseen ilmaisuun, ehkä ne kiinteyttävät konsonattia tai sen aspiraatiota? Keltissä ei ole, kuten muistamme, aspiraatiota lainkaan.

5. Vokaalit on joissakin sanoissa jätetty kirjoittamatta.

Tässä kaikki piktin kielestä, ja tiede odottaa yhä uutta aineistoa ymmärtääkseen kieltä jota puhuttiin Britanniassa 1200 vuotta sitten. Pikti ei ole vaikuttanut kelttiläisiin kieliin kovin paljoa, ja vain harvoja sanoja piktistä on siirtynyt skottiin ja iiriin. Arvoituksellinen initiaalinen mutaatio Britteinsaarilla puhutussa keltissä voi olla vaikutusta piktin fonetiikasta, kuten myös eräät muutokset, jotka ovat tuntemattomia manner-keltissä ja manner-Euroopan indoeurooppalaisissa kielissä. Mitä enemmän tiedämme piktin kaltaisista kielistä, sitä enemmän tunnemme myös indoeurooppalaisia kieliä.

Kiril Babajev

Kirjoittajamme Kiril Babajev on nykypolven venäläinen kielentutkija. Hän ei edusta mitään tieteen dissidentismiä, vallitsevien näkemysten kaatajia. Babajev on oman työnsä ohella koonnut laajaa yleiskuvaa indoeurooppalaisen kielikunnan historiasta ja rakenteesta. Siinä yhteydessä hän on koonnut yksille sivuille myös yhteenvedon siitä, mitä Euroopan ei-indoeurooppalaisista alkukielistä tiedetään. Artikkeli piktin kielestä on lainattu juuri tästä kokonaisuudesta.
http://indoeuro.bizland.com/archive/article7.html

”Voittoisa Yhdeksäs”, Rooman legioonien kruununjalokivi.

Kun kaikilla taistelukentillä voittoisa Rooman yhdeksäs legioona jätti turvallisen leirinsäInchtuthilssa, ja marssi pohjoiseen lannistamaan mahtavalle imperiumille keskisormeaan heristäneet heimot, jotka silloinen sivistynyt maailma tunsi pikteinä, nämä tornit olivat jo pystyssä.

Emme tiedä, näkikö kukaan heistä ensimmäistäkään brochia, ennenkuin hänen katseensa ja tajuntansa sammui sumusta ääneti lennähtäneeseen nuoleen, villimiehen nuijaan, tai piiveitseen jonka sivallus siirsi torkahtavan vartiomiehen lopulliseen unennäköön. Viimeinen varma tieto, ”voittoisasta yhdeksännestä” on raportti, joka vahvistaa legioonan jättäneen leirin ja aloittaneen sotaretkensä, jonka piti tuoda lopullinen ratkaisu pikti-ongelmaan.

Teutoburgissa viimeiseen mieheen tuhoutuneen Varuksen legioonan ja piktien eliminoiman Yhdeksännen lisäksi ei ennen Rooman valtakunnan romahtamista yksikään legioona menettänyt taistelussa kaikkia miehiään, -ja ”Legioonan Kotkia”.

Joku seurasi heitä katseellaan Hadrianuksen vallia paljon paljon pohjoisempana edeltäneen linnoituksen tornista, kun miesrivistöt marssivat pohjoiseen pitkin pölyistä tieuraa, joka ei ollut Rooman valtakunnan kivettyjen teiden veroinen, kadoten kukkuloiden taakse. Legioonallinen miehiä, Rooman parhaat, maineikkaimmat ja kokeneimmat, he katosivat. Maailma, johon he tunkeutuivat, ei ollut heitä varten.

Roomalaiset olivat siis tuolloin hyvin syvällä Piktoviassa. Mikäli ”Maineikas Yhdeksäs” ei olisi kadonnut historiasta, ja roomalaisia ajettu aina tämän jälkeen rakennetulle Hadrianuksen vallille asti, koko Skotlanti olisi kelttiläistynyt. Rooman tappio on siis yhtä merkityksellinen ja historiaa muovaava, kuin Teutoburg. Se on jäänyt tuntemattomaksi muistakin syistä, kuin että kukaan roomalaisista ei palannut Intuthilin linnaleiriin kertomaan, mitä heille Caledonian metsissä tapahtui.

Hadrianus sijoitti vallinsa ilmeisesti piktien ja kelttien kielirajalle, päätellen edellisten olevan Rooman alamaisina vain kuluja ja häiriöitä tuottavia ikuisia kapinoitsijoita. Hänen seuraajansa Antonius siirsi rajan pohjoisemmaksi, sotilaallisesti edullisempaan paikkaan, mutta hänen rakentamastaan linnoitusjärjestelmästä jouduttiin luopumaan melko pian.

Piktit voittivat kansalleen 600 vuotta lisää elinaikaa, säilyivät siis pidempään olemassa kuin mahtava vihollisensa Rooma!

Maahantunkeutujien l. matujen torjuminen siis kannattaa, kunhan sen tekee hyvin, ja johdonmukaisesti. Historian suuntaan vaikuttaneita torjuntavoittoja:

• 09.AD: Arminuksen voitto Publius Quinctilius Varuksen kolmesta legioonasta Teutoburgissa.
• 117 AD: ”Maineikkaan Yhdeksännen tuho” Caledonian metsissä.
• 20.05.685 AD: Bridein voitto anglosakseista Nechtansmeressä.
• 01.-07.01.1940: Hjalmar Siilasvuon voitto kahdesta neuvostodivisioonasta Raatteessa.
• 10.10.732: Kaarle Martellin voitto Abdulrahmanista Poitiersissa.
• Turkkilaisten torjuminen Wienissä v.1529 ja 1683.

”Maan rauhallisimmat asukkaat” olivat jo paljon aikaisemmin joutuneet oppimaan puolustautumaan.

Kun viimeisinä vuosisatoina eKr. tapahtui jotakin, joka järkytti Hebridien, Orkeneyn ja Shetlannin, ja Skotlannin pohjoisimman rannikon, asukkaiden turvallisuuden tunnetta, rakennettin brocheja. Nämä kivirakennukset saivat ajan kuluessa lisää korkeutta ja (yleensä) kaksinkertaiset muurit. Tutkijat väittelevät siitä, oliko impulssi tornien, brochien, rakentamiseen vihollisen hyökkäykset vai yhteisöjen sisäinen polarisaatio, joka nosti merkittäviempien sukujen asemaa, ja antoi toimeliaille yksilöille mahdollisuuden kohota paikallisiksi päälliköiksi (chieftain), joiden vallan merkiksi tarvittiin linnoja.

Broch-tornit, piktien kiviset turvatornit.

Skotlannin mannermaalla ja saarilla, kuten Skyellä ja Orkneyllä, on yhä pystyssä piktien ja orkanialaisten rakentamia vaikuttavia kivirakennuksia brocheja.  Oikealla tutkijoiden käsitys Dun Carlowayn brochista. Alla Mousa Broch nykyisessä asussaan.

Brochit, kuten muutkin pohjoisten Britteinsaarten kivirakennukset, joita on rakennettu kivikaudelta alkaen samalla tekniikalla: Kivilatomuksina ilman laastia. Rakennuksia lienee käytetty sekä hyökkäyksen sattuessa puolustautumiseen, että kyläyhteisön kulttipaikkoina ja elintarvikkeiden varastoimiseen.

Otsikkokuvan pohjana on Dun Telve, Deneigissä. 

Otettakoon huomioon tutkijoiden yleinen taipumus sijoittaa ”päällikköjä”, ”big man” tai edes yläluokka mihin se vain on mahdollista, ja että tämä taipumus on immuuni jopa ”Occamin partaveitselle”, joten kysymys mahdollisesta piktovialaisen tai orkanialaisen yhteiskunnan yläluokasta myöhäisellä rautakaudella 400 – 200 eKr., jää avoimeksi.

Esimerkki-brochimme, Dun Carloway, on merkitty oheiseen Hebrideiden karttaan. Brocheja on säilynyt tai paikallistettu 700, joista suurin osa saarilla. Innovaation oletetaan olevan vanhin pohjoisessa. Carlowayn rekonstruktio perustuu ajatukseen, että siinä olisi asuttu vakituisesti. Brochien oletetaan toimineen myös kokoustiloina, puolustautumis-käytön lisäksi.

Kun eteläisen Euroopan syrjäisten agraariyhteisöjen omaperäiset kivirakennukset halutaan nähdä ilman yhteyttä megaliittisen kivikauden kulttuureihin, huolimatta identtisistä yksityiskohdista, Skotlannin pohjoisten saarten brochien piktiläisyys näyttää aristelua aiheuttavalta seikalta. Esiteltyään täsmällisesti faktoja sivukaupalla tutkijat ja kirjoittajat lisäävät loppuun tunnollisesti, että ”ei voida kuitenkaan pitää lopullisesti todistettuna, että nämä tornit olisivat piktien työtä”, tms. anteeksipyyntöä.

Ikäänkuin joku olisi päättänyt, että läntisen Keski-Euroopan menneisyys on keltit, ja piste. Jos on pakko mainita, että Stonehenge pystytettiin megaliittikaudella paljon ennen kelttiläisen etniteetin muodostumista, muistetaan mainita, että ko. ajankohta oli ”ennen varsinaista kelttiaikaa”. Unohdetaan jostain syystä kertoa, että tämä Euroopan esihistorian kiintoisin vaihe oli aikaa jolloin Euroopassa puhuttiin ei-indoeurooppalaisia kieliä aina Atlantilta Uralille.

Usein toistetaan sanontaa, että ”eurooppalaisuuden juuret ovat Roomassa, germaaneissa ja juutalaisessa kristinuskossa.” Tätä voikin kommentoida kysymällä, mihin jäivät eurooppalaiset? Ilmeisesti oppikirjojen sivujen ”laatikoihin” ja alaviitteisiin. Kokonaiskuva rakennetaan ilman heitä.

Tunnetaan opinkappale ”kulttuuria luovista kansoista”, joita tietysti olivat germaanisten ja romaanisten kielten puhujat. Tämäkin uskomus saa ansaitsemansa loppusijoituksen, muistettaessa että eurooppalaisen kulttuurin ja elämäntavan perusta laskettiin jo aikana, jolloin Euroopan ensimmäiset astronomit laskivat linjoja ja pystyttivät kiviä Salisburyn tasangolla, puhuen keskenään kieltä, jonka sanoja on löydettävissä pohjoisen harvoissa säilyneissä oghameissa, kuuluen kansaan jonka viimeiset itsestään tietoiset edustajat tuhottiin ensimmäisen vuosituhannen jKr. lopun kansanmurhissa Orkneyllä ja Skotlannissa: Alkuperäisiin ”britteihin”, pikteihin.