”Huhticaust”, eli yritys mustata suomalaisten sotilaskunnia.

Vuonna 2006 löytyi Lappeenrannan Huhtiniemestä maata kaivettaessa ihmisluita, ja Suomelle kuoppaa-kaivavat innostuivat heti asiasta: Nyt voidaan todistaa että Suomen armeija ampui omia kesällä 1944. Hankkeeseen lähtivät mukaan kaikki isänmaan viholliset istuvaa presidenttiä myöten, ja toki kaikki mediapellet ym. älymystö. Ei mennyt niinkuin Strömsössä.

1. Missä tilanteessa Suomi oli keväällä `44?

Puna-armeijan hyökkäys Karjalan kannaksella keväällä 1944 oli Stalinin vastaus Rooseveltin ja Churchillin pyyntöön tehdä saksalaisia vastaan Normandian maihinnousun kanssa koordinoitu suurhyökkäys. Tämä oli tyypillistä ”Uncle-Joelle”: Kun ystävä pyytää palvelusta, tehdään sellaista mistä ystävä ei pidä, mutta on pakko olla pitävinään. Varsinkaan läntisen liittolaistensa pääsyä Saksaan ennen puna-armeijaa Stalin ei halunnut avittaa, joten iskettiin Suomeen.

Suomen sotilasjohdon toimissa odotettavissaolevan suurhyökkäyksen torjumiseksi on paljon arvostelua herättävää. Sekä bolsujen tavasta hyökätä että tulevan hyökkäyksen paljastavista merkeistä oli runsaasti tietoa, ja sekä rintamamiehet että rintamajoukkojen komentajat alkoivat aavistaa mitä on tulossa. Asianmukaisia ennakkotoimenpiteitä olisivat olleet mm. etuasemien miehityksen keventäminen ja lomalaisten kutsuminen takaisin, mutta niihin ei ryhdytty.

Pääesikunnan hitaus päätöksenteossaan aiheutti tarpeettomia miesten ja kaluston menetyksiä, mutta vetäytyminen pääasemasta, joka vastoin kaikkea sotilaallista järkeä oli ollut sama kuin etummainen puolustuslinja, aina Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle (VKT-asemiin) onnistui hallitusti ja vihollista kuluttaen. Suomen armeija perääntyi mutta sitä ei oltu lyöty.

Uusia aseita oli saatu Saksasta jo ennen presidentti Risto Rydin omissa nimissään allekirjoittamaa sopimusta Saksan kanssa. Ilmeisesti rauhanaikaiseen byrokraattiseen uneliaisuuteen vaipunut huolto ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt esim. panssarinyrkkien joukoille jakamisen kiireellisyyttä? Virastosoturi-asenne aiheuttikin hankaluuksia: Skandaalimaiseksi muodostuneen Viipurin menetyksen yhteydessä mm. rintamaupseeri joutui menemään itse varikolle hakemaan aseella uhaten tykistön ammuksia, joita ei oltu annettu ilman oikeanlaista pumaskaa. Voi vain kuvitella, mitä tämäkin tunarointi oli maksanut?

Puna-armeija olisi saanut stavkalta eli pääesikunnaltaan käskyn ”irroittaa Suomi sodasta” valloittamalla se kokonaan. Stalin antoi Leningradin-rintamalle tähän tarkoitukseen riittävät voimat, ja stavkan käsityksen mukaan riittävän pitkäksi aikaa. Kun Suomi on lyöty, joukot luovutetaan Keski-Eurooppaa kohti etenevän hyökkäyksen käyttöön. Laskelmat olivat hyvät, mutta niissä oli sama virhe-tekijä, kuin talvisodassakin: Suomalaisten puolustustahto arvioitiin väärin.

Kannaksen menettäminen oli kirpaisevaa, mutta se pakotti myös terästymään. Nyt oli kyseessä koko Suomen tulevaisuus. Eräässä tiukassa tilanteessa upseeri joutui lähettämään ainoat reservinsä, viisi panssarivaunua joista neljä vanhentunutta ja tehotonta, linjojen taakse päässeiden vihollis-panssareiden torjuntaan, antaen käskyn: ”Vihollisen ja kotienne välissä olette vain te. Toimikaa!”

Vanhentuneiden, kevyesti panssaroitujen, vaunujen miehistölle tämä käsky oli yhtä kuin kuolemantuomio, mutta käskemättä jättäminen olisi ollut kuolemantuomio Suomelle. Tälläisissä tunnelmissa Suomea ja suomalaisia pelastettiin.

Talin-Ihantalan suurtaistelu muodostui käännepisteeksi, jossa puna-armeijan voima murskattiin. Suomalainen kehittynyt tapa käyttää tykistöä, uudet pst-aseet ja saksalaiset lentäjät ”Osasto-Kuhlmaystä” tekivät torjuntavoiton mahdolliseksi, ja tämän mahdollisuuden muutti todellisuudeksi suomalainen juoksuhaudoissa ja poteroissa pelkäävä jalkaväki.

Pelkäämisestä puhuminen ei halvenna rintamamiehiä, sillä sodassa kaikki pelkäävät. Useimmat voittavat pelkonsa, ja pystyvät täyttämään tehtävänsä. Kuvassa oikealla pst-mies odottaa neuvostopanssarin asettumista sopivalle tähtäyslinjalle. Hänellä on tilaisuus vain yhteen laukaukseen.

Puna-armeijan menetettyä iskukykynsä, ja hyökkäyksen tyrehdyttyä Tali-Ihantalassa, Stalin totesi Suomen valloittamis-tilaisuuden menneen ohitse, ja otti Leningradin-rintamalta parhaat voimat muuhun käyttöön. Kilpailu Keski-Euroopasta oli akuutimpi kuin sodan pohjoinen sivunäyttämö, jonka voisi hoidella myöhemminkin, -toisin keinoin. Suomi irtautui sodasta vasta kuukausia myöhemmin, tehden itsenäisenä säilyen erillisrauhan Nevostoliiton kanssa.

2. Desantit ja käpykaarti

”Puna-armeija sai suomalaisista kymmeniä uusia vapaaehtoisia fasisminvastustajien riveihin”, kehuskelee ”KSL:n” nettisivusto vielä 2000-luvulla. heidän mielestään vihollisen puolelle siirtyneet olivat ”fasisminvastustajia”, mutta kyllä he yleisen käsityksen mukaan olivat maanpettureita ja sabotöörejä. On syytä muistaa, että valtaosa suomalaisista kommunisteista noudatti palvelukseenastumis -määräystä, ja taisteli rintamajoukoissa koko sodan ajan Linnan”Tuntemattomassa” heitä edustaa Lahtinen. SKP:n myöhempi pitkäaikainen puheenjohtaja  Aarne Saarinen oli jalkaväessä ja SKDL:n Ele Alenius tykistössä. Kummastakaan emigranttikommunistien ja ”punaisen Valpon” veteraanien ohjastama puolueen jyrkkä laita ei yhtään tykännyt.

Kuva vasemmalla esittelee kesän 1944 desantin Väinö Niilorämän, joka piileskeli radioineen Lappeenrannan maastoissa, odotellen puna-armeijan tuloa Kymijoelle. Hän ja hänen kaltaisensa olivat valmiita avustamaan Venäjää Suomen valtaamisessa. Oikeanpuoleisessa kuvassa Niilorämä ilakoi ”Kansan Arkistossa” sodanaikaisen desanttiradion äärellä. Tosin kuvan radio on amerikkalaisvalmisteinen, -Niilopaskiainen oli käyttänyt venäläistä- ja ollut toisen maanpetturin Eino Laakson käytössä. Rooseveltin Lend and Lease -apu päätyi myös suomalaisille maanpettureille.

Vaarallisiksi katsotut agitaattorit oli otettu ”turvasäilöön”, mutta osaa heistäkin yritettiin liittää originellin eversti Nikke Pärmin kuuluisaan pataljoonaan, joka oli koottu mm. Kakolan rikosvangeista. Yritys ei tuottanut toivottua tulosta:

”Myös Pärmin pataljoonassa rintamalla Lamminen joutui erilleen siitä joukosta, joka oli ilmeisesti hyvin suppea ja joka suunnitteli siirtymistä rintaman toiselle puolelle.

Sodan jälkeen kirjoittamassaan kertomuksessa näistä ajoista, hän toteaa havainneensa, että muilla oli jotain ”keskinäistä touhua”, josta hänelle ei puhuttu. Kun hän kysyi Eino Laaksolta, mitä nyt pitäisi tehdä, Laakso ei vastannut.

Tämän eriseuraisuuden voi ymmärtää kommunistien ankarien maanalaista työtä koskevien sääntöjen noudattamisena. Mutta takana oli myös ristiriitoja ja mielipide-eroja siitä, mitä tuossa tilanteessa piti tehdä.

Erkki Salomaa on kertonut, että Pärmin pataljoonan kommunistit olivat rintamalle lähtiessään Riihimäellä rakentaneet sisäistä yhdysmiesverkkoaan. Tässä yhteydessä oli päätetty, ettei rintaman toiselle puolelle siirrytä, ellei tilanne luo sellaista pakkoa, vaan pysytään Suomen armeijan mukana.

Aivan viime vaiheessa tämä linja muuttui ja ratkaisu jäi jokaisen henkilökohtaisen harkinnan varaan. Tämä viesti ei sitten ehtinyt esim. Erkki Salomaan joukkueeseen, josta rintaman revettyä olisi voinut helposti vaihtaa puolta.

Mutta rintamatilanne saneli kuitenkin omat sääntönsä. Lamminen ehti olla etulinjassa kolme päivää, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksen 17.9.41. Siinä tilanteessa mm. Lamminen ja Paavo Mendelin siirtyivät toiselle puolelle.

Tätä vaihetta Lamminen on kuvannut kotiväelleen sodan jälkeen yksityiskohtaisesti. Kolmena ensimmäisenä päivänä hän oli harrastanut lähinnä pilkkaan ampumista erääseen koivuun. Hän kaivoi itselleen syvän poteron. Kun venäläiset hyökkäsivät, hän painautui poteron syvimpään nurkkaan. Sen yli harpannut puna-armeijalainen oli heittänyt käsikranaatin, mutta Lamminen ei ollut haavoittunut.

Kun ammunta siirtyi kauemmksi, Lamminen nousi ylös ja lähti kulkemaan eteenpäin. Pian hän näki joukon puna-armeijalaisia, jotka puhuivat vilkkaasti kehän muotoisessa ympyrässä päät yhdessä. Lamminen nosti kätensä ja tönäisi erästä sotilasta kyynärpäällään selkään. Sotilas huitaisi kädellään vastaan ikään kuin merkiksi, ettei saa töniä. Töniminen jatkui ja lopulta sotilas kääntyi. Siten Lammisesta tuli sotavanki.

Seuraavana päivänä vankeja ryhdyttiin kuljettamaan Petroskoihin. Kun lopulta noin 40 miestä Pärmin pataljoonasta päätyi samaan paikkaan, miehet vietiin Sorokkaan, Belomorskiin. …

Tehtävistä sovittiin jo Sorokassa. Alkuvaiheissa oli mukana SKP:n Neuvostoliitossa olevan johdon jäseniä. Lamminen kertoo tavanneensa mm. Otto Ville Kuusisen ja Adolf Taimen. Myös puna-armeijan kenraali Akseli Anttila oli mukana neuvotteluissa. Tässä vaiheessa Lammiselle kerrottiin, että hän voisi tavata Neuvostoliitossa asuvan veljensa Lauri Lammisen, mutta se ei kuitenkaan onnistunut.

(Lauri Lamminen oli puna-armeijassa ja vasta vuonna 1992 Arvo Lammisen tyttären suorittamassa selvityksessä kävi ilmi, että Lauri oli kuollut syyskuussa 1942 Kiimingissä (Oulun seudulla) puna-armeijan desanttien ja suojeluskuntalaisten välisessä tulitaistelussa – ilmeisesti lopulta räjäyttämällä itsensä käsikranaatilla.)

Kuten monissa Suomessa ilmestyneissä teoksissa on kerrottu, Pärmin pataljoonasta puna-armeijaan siirtyneet suomalaiset joutuivat perusteelliseen tiedustelukoulutukseen Moskovan lähelle. Vaikka jotkut lähtivät koulusta aiemmin, kuten mm. Eino Laakso, kesti koulutus aina lokakuuhun 1942 asti.

Oppitunnit alkoivat klo 8 aamulla ja päättyivät klo 19. Rankan opiskelun keskeytti ainoastaan tunnin lounastauko. Ohjelma käsitti radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa, radiotekniikkaa, tiedustelutoiminnan sääntöjä ja siihen liittyviä tekniikkoja, salakirjoituksessa käytettävien peitekielien käyttöä jne. Ennen lähtöä Suomeen piti käydä kokeilemassa miten laskuvarjohyppy onnistuu. Yksi koehyppy koneesta riitti.

Sitten olivat vuorossa puna-armeijan kaukotiedustelun tehtävät Tampereen seudulla: tietoja Tampereen varuskunnasta, armeijan varikoista, sotataviketeollisuudesta ja niiden tuotantomääristä. Eino Laakso oli kaksikosta johtavassa asemassa ja lisää tehtäviä tulisi hänen kauttaan.

…
Suomen itsenäisyyspäivän lennolla 6.12.1942 Lamminen oli yksin. Vaikka nuotioita ei nytkään näkynyt, hänet pudotettiin klo 22.

Putoamispaikka oli kaukana sovitusta, Hämeenkyrössä lähellä Lavajärveä. Löytämistään tavaratorpedoista hän otti mukaansa radiolaitteet ja rahat ja lähti seuraavana päivänä kävellen Tampereelle.

Lamminen asui useammassa paikassa, ensin kotonaan. Sitten oli vuorossa Alma Rantanen Koljontiellä. Huhtikuun lopussa Lamminen muutti Olga Liutulle Mutkakadulle. Kesää 1943 hän vietti Näsijärvellä, jossa tukikohtana lienee ollut jonkun tuttavan kesämökki. Syyskesällä Lamminen asui omalla mökillään Särkijärvellä ja sen jälkeen Elma Salosella Teljonkadulla.

Lammisen tiedottajat, jotka kaikki olivat varsin tunnettuja kommunisteja, mutta välttäneet pidätykset, pystyivät järjestämään monipuolista tiedustelutoimintaa sotatarviketeollisuudesta rautatiekuljetuksiin ja hyvinkin kaukaisille paikkakunnille ulottuviin kohteisiin. Pisimmät tiedonhankintamatkat Ouluun, Kemiin ja Rovaniemelle annettiin Fanny Ylänteen suoritettaviksi.

Puna-armeija muonitti tiedustelijoitaan erilaisilla tarvikkeilla pudottamalla niitä laskuvarjoilla Ikaalisiin. Syyskuussa 1943 olivat Laakso ja hänen radistinsa käyneet hakemassa tavaralähetykset Ikaalisista. Huhtikuun 11. päivänä Laakso pyysi Lammista lähtemään matkalle huhtikuun 16. päivänä, jolloin taas oli odotettavissa lähetys. Lammisen olisi pitänyt hankkia seurakseen toinen mies, mutta hänen avustajansa olivat kaikkia työssäkäyviä ihmisiä, se ei käynyt. Niinpä hän lähti vaaralliselle matkalle yksin. Ja se koitui hänen kohtalokseen. …”

Kaikki Pärmin pataljoonasta loikanneet eivät päätyneet Sorokkaan desanttikoulutukseen:

Kesän 1941 aikana ErP21 (Erillinen pataljoona 21 eli ”Pärmin-pataljoona”) sai täydennyksenä poliittisia vankeja joukkueellisen. Eräänä aamuna missä joukkue oli ollut, oli jätetty vain viesti Pärmille missä luki: ”duoda, duoda, nytten teillä kävi huono duuri, sillä vaihdoimme naapurin puolelle.” Loikkareiden epäonneksi oli määrätty hyökkäyksen jatkuvan samana aamuna, niinpä he jäivät kiinni vielä etuasemissa ja Pärmi näki surkean näköisen joukkueellisen ja tuumasi heille ”Duoda, Duoda nydden deillä vasda dodella huono duuri kävi…”Tampereella ja Pohjois-Hämeessä oli ollut käpykaartin tukikohtia jo Jatkosodan alusta alkaen. Nämä ”vastarintaliikkeeksi” itseään suurentelevat ryhmät koostuivat osin laskuvarjoilla pudotetuista desanteista, osin suomalaisista sotilaskarkureista, joilla oli ollut yhteyksiä maanalaisiin kommunisteihin jo ennen sotaa. Heidän tavoitteensa oli ollut tukea puna-armeijaa Suomen miehittämisessä, ja sitä varten heillä oli radiolähettimet joilla pidettiin yhteyttä Neuvostoliittoon.

Eino Laakso, joka toimi Tampereella ja murhasi ainakin yhden poliisin, toimi sodan jälkeen ”Suomen Rauhanpuolustajien” toimitsijana, niin ”rauhan”mies kun olikin. Suurhyökkäyksen alettua Kannaksella Tampereen ympäristön käpykaarti pyrki suistamaan junia kiskoilta estääkseen lomalaisten paluun rintamalle. Kuljussa jaKangasalalla he onnistuivatkin siinä.

Desanttien lisäksi Suomen Rauhanpuolustajat rekrytoivat palvelukseensa vuosien 1944-48 ”Punaisen Valpon” eli kommunistien miehittämän valtiollisen poliisin väkeä, joiden ”ihmisoikeus”-aktiviteetista oli siis näyttöä?

”Kesäkuun 10. päivänä 1944 suistui Kangasalla juna kiskoilta. Tuhotyön tekijät olivat kiskoneet ratapölkyistä naulat ja irrottaneet kiskojen liitokset sillä seurauksella, että veturi ja kolme vaunua kaatuivat penkereelle.

Kesäkuun 13. päivänä klo 00.50 suistettiin kiskoilta sotilasjuna Kuljussa Kukkolan kartanon ylikäytävän luona. Veturi ja viisi vaunua kaatuivat kyljelleen.

Kummatkin junaonnettomuudet olivat 8-miehisen metsäkaartilaispartion suorittamia. Yksi joukosta ilmoittautui poliisille 13.6. ja kertoi odotettavissa olevasta sabotaasista Kuljussa. Junaa ei enää ehditty varottamaan, sen sijaan tekijät joko ammuttiin tai saatiin pidätetyiksi. Miehet olivat majailleet Hervannan maastossa.

Ryhmän johtaja Armas Hänninen haavoittui laukausten vaihdossa, mutta juoksi vielä kaksi kilometriä ennen kuin antautui, kun Suomi-konepistooli painettiin hänen rinnalleen, kertoo Valpon Tampereen osasto.

Heinäkuun 31. päivänä 1944 oli osuusliike Voiman räjähdysainekaappiin Tehdaskadulla tehty murto, jossa yhteydessä oli anastettu 20 kiloa dynamiittia ja 80 nallia. Päämajan valvontaosasto epäili, että paikkakunnalla olevalla desantilla Eino Laaksolla oli sormensa pelissä.” ( Lähde)

Tämä Pellervo ”Peuhu” Takatalon vanha pommisalkku (oikealla) olisi pitänyt toimittaa sekin ”Kansan Sivistystyön Liiton” arkistoon, ellei peräti Tampereen kuuluisaan Lenin-Museoon, jotta myöhemmät aktivisti ym. prekaari-sukupolvet voisivat sen äärellä hekumoida?

Väinö Niilo-Rämä poseeraa joka tapauksessa aatteen-kiilto silmissään vielä vanhana patuna desantti-kaluston äärellä. Hän oli desanttina sijoittunut Lappeenrannan ympäristöön. Sehän olikin keväällä `44 neuvosto-agentille mitä mielenkiintoisinta seutua?

Puna-armeija oli saanut käskyn edetä Viipurista Lappeenrantaan, missä Väiski jo odotti radioineen? Olikohan puna-esikunnilla tarkatkin tiedot Saimaan saarille ja siviileistä tyhjään Lappeenrantaan kertyneiden karkureiden mielialoista, ja annettiinko tälle ”rauhantahtoiselle” joukolle ehkä jokin rooli Suomen valtaamisessa?

Ainakin kaupungin läpi kulkenut kenraali Lagus raportoi paljon kovemmista ”rauhan”-puheista, kuin mihin olemme myöhemmin tottuneet. ”Rauhanpuolustajien” piirisihteereitähän näistä pommin-asettajista ja poliisinmurhaajista tulikin sodan jälkeen, mutta puheet siistiytyivät. Ei kuultu ”rauhan”kokouksissa, että ”kunhan puna-armeija tulee, niin silloin veri punnitaan!!” Lappeenrannassa kesäkuussa `44 saatettiin kuulla?

Talissa ja Ihantalassa tehtiin ihmeitä. Vihollinen pysäytettiin äärimmäisin ponnistuksen, ja suomalaiset säästyivät menolipulta Siperiaan, mutta suomalaisten kohtaloa ratkaistaessa kenttäarmeijan selän takana, Saimaan rannoilla, odotti toiveikkaana voitokasta vihollista Väinö Niilo-Rämä ja desantti-ryhmänsä. Mitä ajattelivat yli 40-kilometrin päähän rintamalta ”eksyneet” karkurit, joilla muuten useimmilla oli aseet mukanaan. Tämä tilanne oli ilmeisesti päämajan tiedossa, eikä sitä voitu sietää.

3. Sota, karkuruus ja heikot hermot

Kuvassa sotilaat odottavat korsussa vihollisen tykistökeskityksen vaimenemista, mikä on samalla merkki siitä, että asemiin on palattava salamannopeasti, sillä rynnäkkö alkaa samalla hetkellä kun tykit vaimenevat. Tilanne on äärimmäisen hermojaraastava, sillä ei voi itse tehdä mitään muuta kuin odottaa. Joskus tämän odottamisen rasitukset ylittivät yksilön hermostollisen sietokyvyn.

”Kranaattikauhu” oli tuttu käsite rintamasotilaille, ja hermonsamenettäneet saattoivat olla pelottavampia kuin ”uraata” huutava vihollinen: Ei tiennyt milloin itse muuttuu samanlaiseksi tahdottomaksi todellisuudesta pois-pudonneeksi, jota viedään jsp:lle rauhoittumaan. Hermonsamenettänyt kuitenkin palasi joukkoon, ehkä hiukan nolona, mutta otti takaisin paikkansa. Toisellaisia tapauksia olivat ne, joiden hermot joko kestivät tai eivät, mutta tahto murtui.

Elossapysymisen vietti on ihmisessä hyvin vahva, ja joskus sen seuraaminen on vahingollista joukon kokonaisuudelle. Kaikissa sodissa ja kaikilla rintamilla on jouduttu suhtautumaan henkilöihin, jotka jättävät paikkansa ja jättävät muut taistelemaan puolestaan. Yleensä tälläisten egoistien kohtelu on ollut tylyä. Suomessa linjastapoistuneen tai karkurinkin rankaisemisessa on haluttu välttää äärimmäistä vaihtoehtoa, sillä se ei sovi kovin luontevasti tapaamme ajatella.

Väinö Linnan ”Sotaromaani” on ”Tuntemattoman sotilaan”editoimaton versio. Kirjailija tai kustannustoimittaja on jättänyt ”Tuntemattomasta” pois mm. seuraavan dialogin:

Väinö Linnan ”Sotaromaanin” sivulta 428:

” Kuri on ollut liian heikko. He ovat kuin vapaaehtoisia. Tappelevat milloin haluavat.” Koskela näytti epäröivän. Hän heitti kävyllä saappaansa kärkeä, nykäisi itsensä vihaisesti etunojaan istuessaan ja puhui harvinaisen kiihkeästi:

”Minä en syytä miehiä. Ei syy ole heissä. Heidät heitettiin tämän keskelle valmistamatta. Koko armeijan mieliala on ollut suunnatonta huijausta. Nyt maksetaan jokaisesta valeesta ja katkerasti. Ei tehty tietä miesten mielelle ja niin se on hajalla… Ei toivoton tilannekaan tätä yksin selitä. Ei talvisodassakaan mitään toivoa ollut, ja kuitenkin miehet yrittivät. Kaikenlainen hölynpöly pääsi kukkimaan tuon makausvaiheen aikana.”

Kariluoto liikahti levottomasti. Hän katsoi syrjään ja sanoi: ” Niin, meitä on niin monenlaisia.” ”Ei se muutamien syy ole. Kautta linjan on ollut vikaa… Maailmanlopun työ on toi ampuminen.” ” Onko sellaista tapahtunut paljon?”

”En ole nähnyt, mutta kuullut olen. Enkä minä epäile. Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret. Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietäävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskevat tuollaset teot murhiksi…” Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti: ”Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan. ”

Kannaksen pääaseman pettäminen ei ollut rintamasotilaiden syytä, kuten ei venäläisten suurhyökkäykseen varautumattomuukaan. Se ja Viipurin katastrofaalinen menettäminen kalvoivat kuitenkin rintamalla olevien miesten tahtoa siinä kuin tykistökeskitykset hermoja Kun suurhyökkäyksen kärki oli saatu taitettua, ja taistelussa tuntui jälleen olevan onnistumisen mahdollisuutta, ja mieltä, joukkokarkuruus-ongelmakin oli haihtumassa pois. Pääesikunnan reaktiot Viipurin menetyksen ja Lappeenrannan ”svobodan” aiheuttamaan shokkiin elivät kuitenkin omaa elämäänsä.

Laki kuolemanrangaistuksen käyttämisestä karkureihin kenttäoikeuksissa hyväksytettiin eduskunnassa pikavauhtia, ja se sai lainvoiman 04.07.1944. Rintama oli silloin jo vakiintunut, ja karkuruus ja hiippailu lopahtamassa. uuden lain mukaisia kuolemantuomiota annettiinkin vain kourallinen ja niistäkään suurintaosaa ei toteutettu. ”Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret.”

Talvisodassa etulinjan miehet joutuivat joskus seuraamaan irvokasta näytelmää: Rynnäkköön suomalaisten linjoja vastaan, eli varmaan kuolemaan, lähetettävien puna-armeijalaisten takana kävelevä komissaari ampui muitta mutkitta mielestään hidastelevia puna-sotilaita. Suomalaiselle luonnolle moinen ei sopinut, ja bolshevistinen ihmispeto otettiin usein tähtäimeen ja hänelle tehtiin otsaan ylimääräinen kokardi. ”Tuollaista saastaa ei saa olla olemassa!, -Se on häpeä koko ihmiskunnalle.”

Karkuruus-ongelma on kaikille armeijoille yhteinen, mutta toiset ratkaisevat sen toisin. Kevään -44 käskykirjeessään rintamajoukoille kenraali Heinrichs kehoittaa hakemaan linjaan myös vankiloihin tuomitut sotilakarkurit. Tälläistä paperia ei hänen venäläinen kollegansa olisi voinut kirjoittaa, sillä lauseen tarkoittamia henkilöitä ei olisi ollut elossa.

Kenttäoikeudet istuivat toki Suomessakin, ja rikkomuksista rangaistiin. Kaikki muistelijat ja useimmat tutkijat painottavat sitä, että rintamalta poistuneelle, jopa kotimökkiinsä asti ”eksyneelle”, annettiin mahdollisuus palata joukko-osastoonsa rankaisemisen sijasta. Useimmat olivat siinä vaiheessa kovin katuvaisia. Tarkistamaton kertomus tuntee poikkeuksen:

Ryhmä sotilaita oli poistunut rintamalta, ja jäänyt kiinni sotilaskarkureina. Kenttäoikeuden tuomari kysyi tapansa mukaan paluu-haluja, ja kahta lukuunottamatta karkurit ilmoittivat haluavansa takaisin rintamalle. Kun auto tuli hakemaan katujia, nämä kaksi ”totaali-kieltäytyjää” huutelivat kenttäoikeuden käyttämän rakennuksen ikkunasta entisille kavereilleen: ”Tyhmästi valitsitte! Kun te kykitty tykistötulessa, me istumme Vaasan-linnassa turvassa…” Olikin tuomari tupakilla pihalla, ja sattui kuulemaan, eikä tuomiota oltu vielä luettu. Sopivasti oli tullut hänelle ilmoitus uudesta laista ja luvasta käyttää ankarinta rangaistusta…

Kuolemanrangaistuksen käyttöä suomalaisissa sotaoikeuksissa v.1939-44 on selvittänyt väitöskirjassaan lainsäädäntöneuvos, oik.tri., Jukka Lindstedt:

Lindstedtin laskujen mukaan Suomessa annettiin vuosien 1939-1946 aikana yhteensä 681 kuolemantuomiota. Tuomituista teloitettiin ainakin 528. Kahdenkymmenen venäläisen lopullinen kohtalo ei arkistoista selvinnyt, mutta ilmeisesti heidätkin ammuttiin. Melkein 80 prosenttia teloitetuista oli Neuvostoliiton vakoilijoita.

Teloitetuista oli Suomen kansalaisia 85 henkeä, pääosa sotilaita. Siviiliteloitettuja oli 15. Ainoa teloitettu suomalainen nainen oli Martta Koskinen. Kesällä 1944 rintamalta karkasi noin 12 000 sotilasta. Karkureista tuomittiin kuolemaan 76 ja tuomituista 46 myös teloitettiin. Lisäksi esimies tai vartiomies ampui 12 karkuria tai niskoittelijaa ilman sen kummempia oikeudenkäyntejä. Lindstedt päätyy epäilemään, ettei karkurien teloituksilla tai kuolemantuomioilla yleensäkään ollut sodan aikana myönteisiä vaikutuksia.

Tämä on toistaiseksi luotettavin tieto asiasta.

4. Kuolemanrangaistuksen käyttö Suomessa 1939-44

”Sotilaskarkuruus määriteltiin viime sotien aikana vuoden 1919 sotaväen rikoslain (SRL) 76 § mukaan. Karkuriksi luokiteltiin henkilö, joka sodan aikana poistui palveluspaikkakunnaltaan tai joukko-osastostaan ja viipyi poissa kauemmin kuin yhden vuorokauden. Karkuruudeksi tulkittiin tarkoituksellinen palvelukseen saapumatta jääminen (SRL 87, 88 §), mutta myös pelkuruudesta pakeneminen ja jälkeen jättäytyminen (SRL 70, 71 §) tulkittiin karkuruudeksi.

Rangaistukset: Vuoden 1919 lain mukaan pakoilurangaistus, joka johtui pelkuruudesta ja jossa pakoileva sotilas vietteli asetoverinsa tai asetovereitaan mukaan rikokseen, seurasi kaikista ankarin rangaistus eli kuolemantuomio tai elinkautinen kuritushuonerangaistus. Muissa tapauksissa rangaistus vaihteli teon vakavuusasteesta riippuen kuudesta vankeustuomiokuukaudesta kymmeneen kuritushuonevuoteen.” (Lähde)

Näin siis lain mukaan. Pahimpaan karkuruus-aikaan, eli kesäkuussa `44, lakia tulkittiin niin, että joukko-osastostaan poistunutta ryhdyttiin kohtelemaan karkurina vasta kun hän oli ollut kaksi vuorokautta omilla teillään. Eli toimittiin lakia lievemmin. Kuolemantuomion mahdollisuus oli jo ennen 04.07.1944 voimaanastunutta lainmuutosta, jossa pelkkä karkuruus muuttui äärimmäisessä tapauksessa kuolemalla rangaistavaksi.

Näin rangaistuksia käytettiin:

Jatkosodan aikana 1941-1944 armeijassa langetetut kuolemantuomiot:

A. Yhteensä:

1941 48 joista 2 kieltäytymistapausta, muut vakoilusta tai vastaavasta
1942 89 kaikki vakoilusta tai vastaavasta
1943 36 kaikki vakoilusta tai vastaavasta
1944 75 joista 47 karkaamistapausta, muut vakoilusta tai vastaavasta, ja 11 ammuttu SJ:n 5§:n perusteella.

B. Vuoden 1944 karkaus- tai kieltäytymistapaukset, joista on ilmoitettu PM:lle 28.8.44 mennessä:

Tämä laskelma esiintyy Esko Salmisen väitöskirjassa ”Propaganda rintamajoukoissa 1941-1944” sivulla 161. Salmisen kirjaa on kritisoitu mm. ruotsinkielisen 17.Divisioonan viiden karkurin jättämisestä pois laskelmasta?

Punaisella merkityt ovat Jukka Kulomaan lukuja, joihin sisältyy myös y.o. taulukosta puuttuvat yksiköt seuraavasti: 10.D: 0/0, 14.D: 0/0, 15.D:1/0, 17.D: 5/5, 19.Pr: 2/0, Aun.RE: 1/0, ja Suojeluskuntapiirit 4/0.

Jukka Kulomaan väitöskirjassa vuodelta 1995 esiintyy toisenlaisia lukuja eri divisioonien karkuruudesta tuomituista ja teloitetuista, mutta Kulomaakin päätyy samansuuruiseen kokonaismäärään.

Kirjallisuutta teloituksista sotien aikana:

• Esko Salminen: Propaganda rintamajoukoissa 1941-1944. Väitöskirja, Otava 1976 ISBN 951-1-02303-9 nid 951-1-020304 sid.
• Jukka Kulomaa: Käpykaartiin? 1941-1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Väitöskirja 1995. Suomen armeijan valistustoiminta ja mielialojen ohjaus Jatkosodan aikana.
• Kulha, K. K.: Tarkoituksellista tiedotustoimintaa, sodanaikaisen propagandan kuva todellisuudesta 1943 – 44. Helsinki 1972
• Juhola, Paulaharju, Strömberg: Päämajan Hukatut Kuukaudet ”Tuliko kesän 1944 suurhyökkäys Suomelle yllätyksenä”
• Everstiluutnantti Uuno Tarkki: ”Taistelu Viipurista 20.6.1944” (ISBN 951-20-4983-x, Gummerus 1996)
• Jukka Lindstedtin väitöskirja: Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 221, Helsinki 1999.

Liitämmekin tähän 17.D:n päiväkäskyn, jolla teloituksesta ilmoitettiin joukoille:

17. Divisioonan esikunta SALAINEN- leima
Komento-osasto
N:o 2463 (tai 2465 lat. huom.)/I/I???sal.

”.Kpk 7600

23.7.1944

Leiman sisällä oleva teksti:

Päiväkäsky n:ro 33.

Vihollisemme on uhannut ja vannonut tuhoavansa Suomen kansan kokonaan. Näinollen taistelemme nykyään elämästä ja kuolemasta sekä lastemme ja perheidemmee elämästä ja kuolemasta. Tästä huolimatta on löytynyt yksilöitä, jotka ovat pelkurimaisesti paenneet useamman kerran taistelukentältä, jättäen toverinsa alttiiksi vihollisen tuhoamisvimmalle ja rikkoen valansa isänmaalle. Tämän vuoksi on kenttäoikeus eduskunnan myöntämien valtuuksien nojalla tuominnut seuraavat karkurit kuolemaan pvm:llä 22.7.44

Sotamies Ahlqvist, Karl Ivar JR13
Stenlund Allan JR13
Sundvik, Tor Bernhard JR61
Storvist, Herman Alexander JR61

Tuomio pantu täytäntöön 23.7.44. klo 5.14

Tämä päiväkäsky on komentajien toimesta saatettava kaikkien tietoon ja painostettava samalla taistelumme vakavaa luonnetta ja että kodit ja isänmaa odottaa jokaisen täyttävän velvollisuutensa viimeiseen veripisaraan saakka.

17.D:n komentaja Kenraalimajuri merk. V.A. Sundman.

Esikuntapäällikkö
Everstiluutnantti V. A. Korttila

Jakelu: AJR13 JR61 Er.P27 27.Krh.K 59.Tyk.K Er.Pst.Os.4 Jär.Psto 4

Lähde: Everstiluutnantti Uuno Tarkki ”Taistelu Viipurista 20.6.1944”, sivu 214.

Tarkki, Salminen ja Lindstedt eivät ole ensimmäisiä eivätkä ainoita karkuruutta ja teloituksia maininneita sotahistoriaa käsitelleitä tutkijoita, vaan kuolemanrangaistukset on mainittu useissa teoksissa aina silloin kun aihe on sivunnut niitä. Huhticaust-sotahuuto”Historia uusix!” on siten täysin vailla katetta.

”Seura löysi 20.6.1944 päivätyn päämajan sähkeen, joka antaa luvan rintamakarkureiden ”ojentamiseen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen”. Soitapäiväkirja 21.6.1944 vahvistaa luvan ampua karkurit. Lue ja hämmästy! Meneekö sotahistoriankirjoitus nyt uusiksi?”

• Seura-lehden kauhupropagandaa

Tarkastelemme Viipuri menetyksen jälkeistä päämajan ohjeistusta rintamajoukoille:

Kesäkuun 20. 1944, kenrl. Erich Heinrichsin sähke.
Jakelu:
Kannaksen armeija / K.L. Oesch,
III Armeijakunta / Hjalmar Siilasvuo,
IV Armeijakunta / Taavetti Laatikainen,
V Armeijakunta / Antero Svensson,
kotijoukkojen komentaja Lauri Malmberg,
Erillinen Sotapoliisiosasto.

Ylipäällikkö on käskenyt, että kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut sotilaskarkurit, myöskin ne, jotka on sotilasviranomaisten toimenpiteestä passitettu vankiloihin (1*), on viipymättä palautettava a.o. yhtymänsä henkilötäydennyskeskukseen taikka, ellei henkilötäydennyskeskus ole selvillä, HTK 1:een. Täällä on PM:n käskyn No 735/Järj.2/sal./12.8.1941 mukaisesti karkurille selitettävä, että hän on tehnyt raskaan rikoksen sekä käskettävä häntä viipymättä palaamaan yksikköönsä. (2*) Mikäli karkuri tottelee käskyä, on häneen nähden meneteltävä niinkuin mainitussa käskyssä on määrätty. Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamastaeikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen. (3*)Henkilötäydennyskeskuksesta edellä mainituin tavoin joukko-osastoon palautetuista karkureista on ilmoitettava viipymättä valvovan sk.piirin esikunnalle. Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava (4*) heti yksikköön 1018/J0. Kpk.

Yleisesikunnan päällikkö
Jalkaväenkenraali E. Heinrichs

Mitä tässä tarkoitetaan, sitä joutuivat joukkojen komentajatkin kysymään. Harrastelija-tutkija Juhani Tasihin katsoo tässä käsketyn lain säätämät rangaistukset ylittävään toimintaan, mutta tälläinen väite ei kestäsi missään oikeusasteessa. Meidän huomiomme:

1. Toisin kuin lehtien lukijoille annetaan mielikuvaa, karkuruudesta ei ollut käytössä kuolemanrangaistusta, vaan syyllinen tuomittiin vankilaan. Nyt näitä tuomittuja haettiin takaisin joukkoihin.
2. Heinrichs vahvisti voimassaolevan käytännön, että karkurille annetaan mahdollisuus välttää sotaoikeus palaamalla joukko-osastoonsa.
3. Heinrichs käskee ”palauttamaan järjestykseen”, ei teloittamaan.
4. Tämän voi käsittää Tasihinin tapaan, mutta ovatko rintamakomentajat niin käsittäneet? Sotalaki tunsi esimiehen oikeuden palauttaa alainen kuriin tarvittaessa väkivaltaa käyttäen, joten Heinrichs on voinit viitata tähän oikeuteen ja muistuttanut upseereja siitä. Tasihinin tulkinta ei ole vedenpitävä.

Lisää sähkeidenvaihtoa:

Kello 10.00  Saatuaan PM:n sähkeen No L10889/19/Järj.2. 20.6.44 tiedusteli kapt. Rautapää Kom.7:stä miten käskyä on käytännössä sovellettava ja sai kapt. Franckilta selityksen käskyn tarkoituksena olevan, että kaikki HTK 1:een toimitetut karkurit, jotka ilmoittavat palaavansa yksiköihin on kuulusteluja suorittamatta niihin toimitettava kun sensijaan ne jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta on ammuttava. Käskyssä viitatussa PM:n kirjelmässä No 735/Järj.2/12.8.41 määrättyä menettelyä ei ole nykytilanteessa noudatettava.Kello 14.30
Kapteeni Partanen (Järj.2) ilmoitti puhelimitse, että mainitulla sähkeellä annettu käsky on niin ymmärrettävä, että kaikista karkaamistapauksista on laadittava ainakin lyhyt ilmoitus joka karkurin mukana on toimitettava yksikköön ja jonka perusteella myöhemmin voidaan toimittaa tarkemmat tutkimukset asiassa. Myös hän vahvisti käskyn tarkoituksena olevan, että palveluksesta kieltäytyvät karkurit on ammuttava sekä että PM:n kirjelmässä 735/Järj.2/12.8.41 annettuja määräyksiä ei sellaisenaan noudateta.Sähkeet on tähän siteerattu Jokisipilän esittämässä asussa. (Lähde)

Jos hyväksymme Juhani Tasihinin tulkinnan, eli että näistä käskyistä seurasi kenttäoikeuksien koventunut linja asemansa ja joukko-osastonsa jättäneitä ja sen jälkeen kiinniotettuina rintamalle palaamisesta kieltäytyneita kohtaan, olemme vielä kaukana siitä tilanteesta, joka dominoi Huhtiniemi-panikoitsijoiden mielikuvia: Nuoria miehiä, lähes poikasia, ammuttiin vain kranaattikauhuisina asemistaan paskat housuissa juosseina. Tätä Heinrichs ei käskenyt, eikä näin myöskään tehty.

Käskykirjeet eivät myöskään todista karkureita ammutun. Käsky tiukempaan kohteluun, pakkotoimien käytön viemiseen tarvittaessa äärimmäiseen pisteeseen asti, kohdistuu niihin, jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta. Heidät on ammuttava. Tässä on jo kyseessä pelkuruutta ja rintamalta poistumista kovempi rikos: Niskurointi ja kapina.

Kapinoitsijan teloittamiseen oli mahdollisuus jo ennen 4.7.1944 lainmuutosta. Että se ”murhista”.

5. Mitä Lappeenrannassa tapahtui?

Lappeenranta oli kesä-heinäkuussa `44 siviiliasukkaista lähes tyhjennetty rintamakaupunki. Kenraali Ruben Laguksenesikunta siirtyi kaupungin linnoitukseen Talin-Ihantalan suurtaistelun jälkeen, ja hän mainitseekin muisteluissaan karkurien täyttämässä Lappeenrannassa vallinneen ”svobodan”. Tällä sanalla ymmärrettiin silloin vuoden `17 vallankumous-huumaisten venäläisten sotilaiden riehumista Helsingissä ym. varuskuntakaupungeissa.

Myös kaupungin läpi kulkeneiden joukko-osastojen upseerit olivat panneet merkille kadunkulmissa hengailevat karkurit, joilla useimmilla oli aseet mukanaan. siinä sivareille esikuvia!

Konepistooleja saattoi lojua kahviloiden nurkissa, ja ohikulkevaa upseeria saatettiin seurata kyräilevällä katseella. Puoliääneen jupistiin ”puna-armeijan tulosta”, ja ”kuinka silloin nähdään…”. Karkureiden tiedettiin pesiytyneen myös Saimaan saariin, joista heidän hakemisensa ei olisi ollut viisasta ilman riittävää joukkoa ja tulivoimaa.

Ikäänkuin 40 km etulinjan takana muhi poliittinen ja sotilaallinen pommi?

Huhtiniemen kuuluisasta ”salaisuudesta” on ensin huhuiltu vuosikymmeniä, sitten sen avulla on myyty ”tieto”kirjoja, ja nyt on poliittisen kampanjan vuoro?

”Kun niin paljon puhutaan, siinä täytyy olla perää…”, toivotaan meidän ajattelevan. Mutta missä pitäisi olla perää?

Tiedetään:

• Huhtiniemestä ei ole löytynyt yhtään vainajaa, jossa olisi merkkejä väkivaltaisesta kuolemasta.
• Arkistosta ei ole löytynyt mitään dokumentteja, jotka viittaisivat käskettyihin teloituksiin kesäkuussa `44.
• Sodassa kadonneita miehiä on löydetty vielä viime vuosinakin taistelupaikoilta, mutta ei Huhtiniemestä.
• Teloitetut lähetettiin yleensä koti-seurakuntiinsa, merkinnällä ”ei sankarihautaan”.
• Huhtiniemestä v.2005 löydetyt vainajien jäännökset kuuluvat viimeistään 1800-luvulla kuolleille.
• Syksyn -2006 tutkimuksissa löydetyillä vainajilla oli ortodoksista esineistöä, ja hautaustapa viittaa muuhun kuin teloituksiin.
• Erään sotapoliisikomppanian sotapäiväkirjoissa on puutteita kesälle 1944.
• Tovereitaan yllyttäneen rintamakarkurin teloittaminen oli lainmukaista jo ennen 04.07.1944.
• Eräät käskykirjeet tms. korostavat kovuutta karkurien käsittelyyn, mutta ne eivät kehoita rikkomaan lakia.

Kaikki muu on yhä tätä kirjoitettaessa (marraskuu -06) spekulointia ilman faktapohjaa. On selvää, että tiedoissa on Huhtiniemessä toimineen kenttäoikeuden kokoinen aukko, mutta siinä se on.

Huhti-hypettäjien väite oli , että rintamalta karanneita on otettu kiinni Lappeenrannassa ja sen ympäristössä, ja tuotu tuomittavaksi sotatuomari Toivo Tapanaisen johtaman tribunaalin eteen.  Väitettä levitti syksyllä 2006 lähes koko media, ja Lappeenrannan Huhtiniemessä aloitettiin arkeologis-oikeustieteelliset tutkimukset.

Löydettiinkin viitisen luurankoa, joiden mukana oli 1700-luvun Suomessa olleeseen venäläiseen varuskuntaan viittaavia esineitä, mm. ortodoksiristejä. Vaikka löydetyt ja tutkitut haudat eivät tukeneet Huhticaustia, älämölö mediassa jatkui.

Vanha ”virallinen” tieto teloituksista piti yhä pintansa. Todella tapahtuneet -ja jo vuosikymmeniä aiemmin kirjallisuudessa esitellyt- karkureiden teloitukset eivät merkitse skandaalia eivätkä sensaatiota muille kuin niille, jotka vasta tämän tapauksen yhteydessä ovat kiinnostuneet sotahistoriasta. Tarkastelemme erästä dokumenttia:

23.6.1944 55/TV/AS

20. PRIKAATIN ESIKUNTA SALAINEN
N:o 2328/I/26 sal
Asia: KURINPITO.
1.Kpk. 2606

Esiintyneiden tapausten johdosta käsken kaikkia päälliköitä kiinnittämään erikoista huomiota lujan kurin ylläpitämiseen. Kaikille on tehtävä selväksi, että jokainen henkilö, joka syyllistyy karkaamiseen, sotapelkuruuteen tai taistelutoimintaa koskevien käskyjen täyttämättä jättämiseen, tullaan viipymättä asettamaan pikaoikeuteen ja että sen tuomitsemat kuolemanrangaistukset pannaan myös viipymättä täytäntöön. Järjestyksen ylläpitämiseksi on tarvittaessa a.o. päällystön taholta käytettävä asevoimaa niin, että kaikkinainen hajaannus tukahutetaan jo alkuunsa.

Prikaatinkomentaja Eversti Y.W.Sora

Esikuntapäällikkö Majuri T. Viiri

Jakelu A

Uuno Tarkin kirjasta ”Taistelu Viipurista 20.6.1944″, luvusta ”Viipurin menetys ja oikeudenkäynti”, sivulta 212.

Eversti Sora oli saanut epäkiitollisen tehtävän johtaa Viipurin menetyksestä syyllisyyden taakan saanutta 20.prikaatia. Siksi hänen tekstissään saattaa olla pelottelun makua? Soran käsky lähti jakeluun puoltatoista viikkoa ennen sotaväen rikoslain tiukentamista, mutta käsityksen muodostaminen siitä, onko sen perusteella toimittu, on nykytiedoilla mahdotonta.

Laki antoi jo ennen 4.7.-44  esimiehelle mahdollisuuden käyttää äärimmäistä keinoa käskyä vastaan niskuroivaa kapinallista kohtaan”, mistä päämajan (Heinrichs) käskyllä oli muistutettu, mutta ”pikaoikeuksista” ei muita mainintoja, kuin eversti Soran päiväkäsky. Näyttääkin todennäköiseltä, että Sora on antanut omien tunteidensa laukata?

Yleinen käytäntö Suomessa oli, että annetut tuomiot ja varsinkin niiden täytäntöönpanot ilmoitettiin joukoille päiväkäskyissä, kuten edellä esitellyssä kenrl.Sundmanin käskyssä tehdäänkin. Jos olisikin toiminut kenttätuomioistuin, esim. Huhtiniemessä, jonka päätöksille ei ole näin tehty, kyseessä on menettelytapa-virhe, mutta se ei tuomioista laittomia, -ei varsinkaan ”murhia”.

Toisaalta tappaminen kielletään Raamatussakin, niinkuin periaatteessa.

7. Huhut, tutkimukset ja media

Iltasanomien artikkeli 18.11. paljastaa seikan, joka kukaan ei ole tähänmennessä huomannut kysyä: Mitä tehtiin huhuissa Toivo Tapanaisen ”salaisen kenttäoikeuden” sijaintipaiksi mainitussa rakennuksessa, joka sotien jälkeen annettiin evakko-karjalaisten järjestöjen käyttöön ja sai nimen ”Kareliatalo”.

Saksalaisen ”Osasto-Kuhlmayn”, eli suomalaisten avuksi tulleen lentoyksikön, sijoituttua Immolan lentälle suomalaisia hävittäjäkoneita oli siiretty toimimaan Lappeenrannan tilapäiseltä lentokentältä, ja esikunta-käyttöön otettiin sotilaspiirin toimitila, eli myöhempi ”Kareliatalo”. Iltiksen haastatteleman lentäjän, lentomestari Aimo Vahvelaisen, mukaan talo oli kokonaan ilmavoimien käytössä, komeroita myöten. Puhelintensä ääressä istuvat ilmavalvontaviestien vastaanottajat mahtuivat nipinnapin toisenlaiseen käyttöön suunniteltuun rakennukseen.

Kuten sanonta kuuluu, ”tämä ei sulje pois mahdollisuutta että Huhtiniemessä olisi v. `44 teloitettu karkureita”, mutta kun Huhticaust-huhuilu ehti jo rakentua tämän Kareliatalon salaisen tuomioistuimen ympärille. Arpa on nostettu, ja se sattui olemaan tyhjä.

Jokainen voi todeta, ettei kaiken rakennuksessa todella tapahtuneen toiminnan lisäksi sinne ole voitu sijoittaa kenttäoikeutta. On myös täysin mahdotonta, että mitään toimintaa olisi voitu salata kymmeniltä ilmavavonta-lotilta ja esikuntaväeltä.Huhticaust-todistelun vaikuttavimpia kuultuja on ollut Kareliatalossa työskennellyt Elli Matkonen. Hänen aikanaan talo toimi juhlahuoneistona ja pitopalvelun tukikohtana. Matkonen on kertonut TV-dokumenteissa riipaisevasti, kuinka tuntematon n.40v. mieshenkilö, joka myöhemmin paljastui putkimies Holapaksi, oli tullut pyytämättä hänen työpaikalleen, Kareliataloon, ja esitellyt muovikassista kenttäoikeuden pöytäkirjoja.

Totuus löytyy muovikassista?

IS:n kolmesti toistettuun kysymykseen, mistä Matkonen tiesi po. pöytäkirjojen käsitelleen Huhtiniemessä ollutta kenttäoikeutta, hän oli viitannut pöytäkirjojen kansilehden yläkulmassa olleisiin aika & päiväys -merkintöihin, joissa hänen mielestään oli lukenut ”Kareliatalo”. Kun sotilaspiirin vanha rakennus sai tämän nimityksen vasta sodan jälkeen, Matkosen arvo todistajana on nyt kovin heikko? On vähintään pääteltävä, että hän on tarkastellut ”pöytäkirjoja” mielenliikutuksen vallassa, eikä ole pystynyt tekemään asiallisia havaintoja. On myös mahdollista, että häntä on tarkoituksella johdettu harhaan.

Mitä on jäänyt käteen sotahistoriaa uudelleen-kirjoittavasta(?) Huhtiniemi-sensaatiosta:

• Harrastelija-tutkija Tashinin ”löytämä” ammattitutkijoiden jo kauan tuntema PM:n puhelinviesti, jossa kehoitetaan käyttämään tiukasti sotaväen rikoslain jo tuntemia rangaistuksia ja esimiehen kurinpito-oikeuksia;
• Eversti Soran kurinpito-päiväkäsky (tällä sivulla);
• Kenrl. Oeschin muistelmissa esiintyvä lause karkureiden ”asianmukaisesta kohtelusta”;
• Joitain venäläisten 1800-luvulla kuolleiden sotilaiden luurankoja;
• Suurelle yleisölle tunteisiin vetoava vaikutelma omien sotilas-raukkojen julmasta teloittamisesta vain pelkäämisen ja huonojen hermojen tähden!!

8. Mihin kohulla pyritään?

Nyttemmin taas ”asiallisuudellaan” loistaneen Seura-lehden Huhticaust-erikoisnumerossa lipsautetaan suoraan, mistä on kyse:

”Huvittavinta on se, että nyt on olemassa 1940-1960-luvuilla syntyneitä ’uusveteraaneja’. Heidän mielestään miehuus kytkeyty vahvasti sotaan: Kovia äijiä ovat vain sellaiset, jotka ovat kokeneet sodan. Jotkut nuoret miehet tuntuvat yhä imevän myyttisestä miehuudesta rakennuspalikoita omaan identiteettiinsä”. Kivimäen mielestä on oireellista, että nuorilla miehillä näkee vahvoja kansallisia symboleja, Suomen leijonakoruja ja -paitoja, kaikenlaista isänmaallista krääsää.

”…veteraanien perintöä käytetään ahtaan isänmaallisuuden pönkittämiseen.”

Kyse onkin nuorison mielipiteistä? Erilaiset barometrit ovat osoittaneen nykyisen nuoren polven paljon isänmaallisemmaksi ja terveemmäksi, kuin mitä heidän päivittäin kuluttamansa viihteen arvomaailmasta voisi päätellä! Siispä ”imperiumi”(?!) on lähtenyt vastaiskuun järeimmällä aseellaan: ”Porvarilliseen lehdistöön” pesiytyneillä ent. toimittajaliittolaisilla (stal.) ja nykyisillä ”aktivisteilla”.

Psykologi Kivimäen huolen ymmärtäisi, jos nuoret miehet hakisivat itselleen identiteettiä pervertikoista ja itsetuhoisista huumeidenkäyttäjistä (kuten mm. rocktähdet) eikä sodankäyneen sukupolven miehistä. Sodasta palattuaan he jälleenrakensivat Suomen, kestivät melkoista puutetta ja loivat sen hyvinvoinnin jonka turvin tänään muutamat pullamössöilevät.

Ei ”uusveteraanien” miehinen tai naisellinen identiteetti rakennu sodan ja räyhäämisen varaan -kuten ”rauhan”aktivisteilla, joiden jäljiltä katukalusteetkin ovat ”smäshättyjä”, vaan terveelle edellisten sukupolvien, omien isien ja isoisien, kunnioittamiselle. Nuorisotutkimukset kertovat ”oikeistolaisen” isänmaallisuuden lisäksi samojen nuorten ajattelevan ”vasemmistolaisesti”, eli arvostavan hyvinvointivaltiota ja ihmisistä huolehtimistä. Mikäs sen terveempää, mutta siitäkö se kiikastaakin?

Nuoriso on isänmaallisuudessaan ja oman kansansa kunnioittamisessaan liian tervettä nykyisille mielipide-säätelijöille?

9. ”Hyvät” ja ”pahat” joukkohaudat

Äärivasemmistolainen eli ns. ”poliittisesti korrekti” kirjoittelu perustuu hyvin pitkälti kaksois-normitukseen. Eräs tyypillinen esimerkki on suhtautuminen Huhtiniemen teloitetuiksi sotilaskarkureiksi väitettyjen (1700-1800-luvun?) ihmisjäännösten esiinkaiveluun ja luurankojen marssittamiseen lehtien etusivuille ja TV:n-katsojien olohuoneisiin. Siinä ei nähdä mitään pahaa.

Kuinkas sattuikaan, kun HS, iltapäivä-lehdet, Hbl ja TV-kanavat uutisoivat salauspäätösten vanhenemisen jälkeen julkisiksi tulleita sotakuvia. Nämä kuvat oli päätetty aikoinaan salata joko intimiteetti-syistä (kaatuneita omia ja vihollisia), tai liian raakuutensa takia. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kuvat neuvostopartisaanien suorittamista siviilien murhista v.1943-44.

”Kauhujen kuvat” lietsovat vihaa. (Tuomas Manninen, Iltasanomat ke 22.11-06 s.14) Tämä ei jääne ainoaksi lajissaan? Olisko jäänyt T.M:lta huomaamatta koko Huhtiniemi-kalabaliikki ja mm. Elina”Sanan” koko elämäntyö? Tai sitten ”vihaa” lietsoo vain suomalaisiin kohdistuvan raakuuden esittäminen??

Netistä löytyy tiedostoja suomalaisiin itärajan takana kohdistuneista joukkomurhista, joissa samaan joukkohautaan saattoi päätyä puolisen tuhatta suomalaista, ja vielä enemmän muitakin kansallisuuksia. Tämä joukkohaudat eivät kuitenkaan kelpaa siihen ”fakta”-valikoimaan, jonka avulla nuorempien ikäluokkien maailmankuvaa muotoillaan.

10. Viipuria puolustaneen prikaatin menetykset luultua pienemmät

Iltasanomien eilen 25.11. kertoman mukaan useimmissa sotahistoriikeissa käytetty tieto 20.Pr:n tappioista Viipurin menetyksen yhteydessä perustuu tilapäiseen raporttiin, joka oli laadittu taistelun vielä kestäessä tai välittömästi sen jälkeen.Tämän paperin mukaan ”kadonneet” miehet olivat sitä kirjoitettaessa ehkä vain parin kilometrin päässä kirjoittajasta, etsimässä omaa joukko-osastoaan jonka olivat kadottaneet kiireessä ja epäjärjestyksessä vetäydyttäessä.

Historiikkeihin jäänyt tieto 419:sta kadonneesta kutistuu myöhemmissä tiedostoissa noin 70:een. Näiden miesten kohtalo on siis jäänyt selvittämättä. Heidän kuolemastaan ei ole tietoa, eivätkä he palanneet riviin omin avuin eivätkä sotapoliisin käännyttäminä karkureinakaan.

Iltiksen juttu lyhyesti:

”Vain 74 katosi Viipurissa  25.11.2006 07:18

Suomalaisessa sotahistoriankirjoituksessa vuosikymmeniä esitetyt tappioluvut Viipurin taisteluista kesällä 1944 perustuvat mitä ilmeisimmin virheellisesti tulkittuun arkistotietoon. Viipurissa kadonneita sotilaita ei ollut 419 vaan runsaat 70. Kaatuneiden määrä on puolestaan suurempi, mitä tähän saakka jatkuvaa hämmästelyä herättänyt 19.

Historiankirjoissa toistuva virhe on todennäköisesti syntynyt yhden ainoan asiakirjan huolimattomasta tulkinnasta keskeiseen lähdeteokseen. Heti taistelun jälkeen tehty väliaikainen tappiokatsaus on päätynyt viralliseksi, koko taistelun kulkua kuvaavaksi lopulliseksi luvuksi.

Viipurin taisteluiden tappiolukuja ei ole aiemmin julkisesti kyseenalaistettu, vaikka niitä onkin pidetty taistelujen lyhytkestoisuuteen nähden ihmeteltävän suurena. Virallisen sotahistorian mukaan Viipurissa taistelleesta 20. Prikaatista katosi yhden päivän aikana 419 miestä ja kaatui 19. Uusien arkistotietojen perusteella kadonneita onkin vain noin 70. Näistä kadonneiksi merkityistäkin valtaosa on todellisuudessa taistelussa kaatuneita.”

419:sta miehestä, joiden ”tuntematon kohtalo” on kirvoittanut mm.Paavo Haavikon mielikuvituksen runolliseen lentoon halki sfäärien, suurinosa on siis löytänyt tiensä takaisin prikaatiin, ja osan kohdalta on tieto kaatumisesta tai vangiksijoutumisesta varmistunut tovereiden vahvistamana. Kadoksiin siis jäivät ne 70 miestä, joiden kohtalosta ei ole saatu tietoa.

Huhti-huhumyllylle tämä tieto merkitsee miltei viimeistä naulaa arkkuun? Löydetyt vainajat eivät ilmeisesti ole väkivallan uhreja, vaan venäläisessä varuskunnassa 1800-luvulla olleen epidemian tappamia ja ortodoksisesti haudattuja sotilaita, eli ruumita ei ole. Asiakirjatkaan eivät kerro Huhtiniemessä toimineesta kenttäoikeudesta, ja sen sijaintipaikaksi väitetty rakennus on ollut muussa käytössä.

Iltiksen paljastus ei sekään muuta sotahistoriaa, sillä saman on kertonut jo Uuno Tarkki kirjassaan ”Taistelu Viipurista 20.6.1944” sivuilla 225-232. Sivulla 231 on ”palaamattomien” määräksi ilmoitettu 70 henkilöä. Luku on sama, minkä Iltasanomat on saanut pyynnöstään Sota-arkistosta.

Näyttääpi kuivuvan kokoon koko Huhticaust-sensaatio, joka lähti liikkeelle torivalvojan jutusteluista?

11. Teloitettu stm-parka! Eräs kohtalo, ja esimerkkitapaus

Huhtihoax-keskustelu epämääräisine salamotiiveineen jatkuu yhä, huolimatta sekä ”salaisen sotaoikeuden” väitetyn sijaintipaikan todellisen käyttötarkoituksen paljastumisesta ja ”kadonneiden” 400-500 miehen todellisen kohtalon selviämisestä. Sotahistorioihinhan on päässyt eversti Kempin tilapäinen laskelma, jossa ”kadonneina” kirjataan laskelmaan nekin yli kolmesataa miestä, jotka kirjoittamis-hetkellä olivat eksyksissä tai ”eksyksissä”, ja palailivat riviin seuraavien päivien kuluessa.

Muiden joukko-osastojen kohdalta ns. virallisiin julkaisuihin, eli akateemisesti valmisteltuihin ja yleisesti luotettavina lähteinä käytettyihin, päätyneet luvut karkureista ja heidän tuomioistaan eivät ole saaneet osakseen suurempaa kritiikkiä. Kun nyt olemme myös Viipurin menettäneen 20.Prikaatin suhteen riittävän tarkkojen tietojen varassa, ei salassa teloitetettviksi enää riitä juuri ketään. Huhti-disinformaatiosta l. ”arpostelusta” on jäämässä silti jäljelle jotain vääriä mielikuvia.

Nuorimmille, jo päiväkodeista alkaen ”rauhan-kasvatuksen” turmiollisessa vaikutuksessa eläneille, on jäämässä kuva, että karkureina rangaistiin aivan kunnollisia poikia, jotka vain paniikin tai hermojen pettämisen takia olivat juosseet metsään tykistökeskityksen jyristessä asemiin. Näinhän ei ole, sillä Suomen armeija ei ollut mikään ”puna-armeija”. Esittelemme erään karkurin surullisen kohtalon:

”Sotamies Allan Stenlund tuomittiin kuolemaan 22.7.1944Nuijamaan Huotarissa, missä 17. Divisioonan kenttäoikeus sijaitsi. Oikeuden päätöksen allekirjoitti sotatuomari Lars Eric Godenhjelm. Allan S. oli joutunut paniikkiin Viipurinlahdella tykistökeskityksen aikana 26.6., karannut rintamalta ja jäänyt kiinni 1.7.Lappeenrannan lähellä.

17. Divisioonan sotapoliisit olivat seuraavana päivänä palauttamassa miestä yksikköönsä, mutta karkuri pääsi pakoon vihollisen ilmaiskun aiheuttaman sekasorron yhteydessä. Mies saatiin pian kiinni ja palautettiin taas Lappeenrantaan ja sieltä edelleen rykmenttinsä huoltoon. Ilmeisen järkyttynyt mies joutui uuteen tykistökeskitykseen 13.7. ja pakeni, nyt Pulsan aseman lähelle, jossa hänet pidätettiin 16.7.

Kenttäoikeuden 22.7.1944 antama päätös pantiin täytäntöön ampumalla Huotarissa heti seuraavana aamuna kello 5.14. Teloitetun hautauksesta ei ole mainintaa. Edellisenä päivänä samassa kylässä oli teloitettu jo kolme karkuria. Hekin olivat kaikki joukko-osastoihinsa palautettuja miehiä ja toista kertaa karkumatkalla.

HTK 1 ei siis vastannut teloituksista vaan miesten siirroista. Määräykset olivat selvät, ja niiden mukaan toimittiin. Asiakirjatietojen mukaan Nuijamaan viimeinen teloitus tapahtui 12.8.1944. Sekin tapahtui Huotarissa ja tuomion määräsi 17. Divisioonan kenttäoikeus. Allekirjoittaja oli jälleen sotatuomari Lars Eric Godenhjelm.”

Uuno Tarkin ”Taistelu Viipurista” 20.6.1944 IBSN 951-20-4983-x, julkaistu vuonna 1996

Mm. A.Stenlundin teloitusta koskeva päiväkäsky.

Niin surullista kuin Stenlundin ampuminen onkin, häntä ei kolmannen karkumatkan jälkeen enää voitu jättää rankaisematta. Sellaista mahdollisuutta laupeuteen ei kenttäoikeun tuomarilla ollut. Rauhan oloista koko ikänsä nauttineet voivat toki nähdä tragedian tragediana, mitä se olikin, mutta toisenlainen tuomio olisi saattanut jouduttaa vielä suurempaa tregediaa: Karkuruuden lisääntymistä ja siitä seuraavia uusia ja ankarampia tuomioita, tai pahimmassa tapauksessa koko rintaman romahtamista.

Kenttäoikeuksien tuomarit ja syyttäjät olivat siis asemassa, jota ei voida kadehtia. He joutuivat lähettämään kuolemaan miehiä, jotka toisissa oloissa -ja ehkä aikaisemmin tapahtuneen kurinpalautuksen kautta?- olisivat voineet elää elämänsä loppuun yhteiskunnan huomaamattomina ja hyödyllisinä jäseninä. Mahdollisuutta lempeyteen ei kenttäoikeuksien jäsenillä silloisessa tilanteessa ollut.

Jokainen kuolema on tragedia, ja jokainen kuolemantuomio on kaksinkertainen tragedia, sillä tuomion antanut joutuu elämään ratkaisunsa kanssa, se ei jätä häntä koskaan. Kysymys, ”olisinko voinut toimia toisin?”, tulee varmasti eikä se jätä rauhaan olivat tehdyn päätöksen perusteet kuinka lujat hyvänsä.

Syksyn mittaan käydyn jälki-moralistisen kalabaliikin sijasta sotien aikaisiin kenttäoikeuksiin osallistuneet ansaitsevat myötätuntomme ja kunnioituksemme.

12. Loppunäytös:

Huhticaustia on hypetetty koko syksy ja talvi, silloinen istuva (koko leveydeltä) presitantta Tavja Halonen on jo kutsunut linnaan presidentiaalisen tutkijadseminaarin, jonka piti murskata suomalainen sotilaskunnia. Punakone käy korkeilla kierroksilla, ja vasemmistoälymystö nukahtaa iltaisin mielihyvän euforiaan. Sitten:

Harrastelijatutkija Juhani Tasihin on saanut -luotettuna meihenä- käsiinsä sen kuuluisan muovikassin, monitoimimies Holapan kaikille halukkaille esittelemät Huhtiniemen salaisen kenttäoikeuden pöytäkirjat, ja käy ne läpi hjuolellisesti. Tasihinilla ei ole välineitä paperin, musteen, tms. analysointiin, mutta hän analysoi sanoja: Holapan läyttämä kieli ei ole 40-luvulla eläneiden sanankäyttöä, ja jokunen myöhään 1980-luvulla omaksuttu anglismikin löytyy. Tasihin pyörittää Heikki Ylikankaan numneron, ja kertoo murskaavan uutisen: Pöytäkirjat ovat todistettavasti väärennöksiä.

Ylikankaan jo sovittu kirja ilmestyy melkein ajallaan, mutta Huhticaust on kuollut. Suomalaisten sotilaiden massateloitukset siirtyvät takaisin kuvitelmien maailmaan.

 Mitä tästä opimme?

Myyräntyö Suomen tuhoamiseksi on levinnyt laajalle: Presidentin linnasta valtioneuvostoon ja kaikkiin keskusvirastoihin, -erityisesti opetuksen ja tutkimuksen pariin. Media on täynnä henkilöitä, joiden opiskeluaikojen ensirakkaus taistolais-stalinismiin ei ole ruostunut eikä punaväri haalistunut. Porvari tai kokkari voi toimia kuin kommunisti, tai pahemminkin.