Selostus tyypillisestä lynkkauksesta, suomalaisreportteri Amerikassa 1893

Tämä on kopio uutisartikkelista, joka ilmestyi ensi kerran Keski-Suomi -lehdessä 2.9.1893.
Joitakin pahimpia painovirheitä on korjattu, mikäli ne hankaloittivat ymmärtämistä, mutta muuten teksti on alkuperäisasussaan.
Koska artikkeli antaa havainnollista kuvaa sekä ajan tapakulttuurista että uutisoinnin tyylistä, ja kiinnostanee kaikkia sosiologiasta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneita, katson vanhan artikkelin uudelleenjulkaisemisen arvoiseksi.

 

”Lännen raakalaiset. Neekerin hirttäminen.

No hiisi vieköön, siinä on jotakin teillekin nähtävää, huusi isäntä Reed Bokkyssä naputtaessaan eräänä aamuna ovellani.

Mitä on tekeillä?

Lynkkaus! Hänen naapurinsa satuloi hevosta. Meidän tuli olla tunnin kuluessa Amesvillessä.

Muutaman silmänräpäyksen perästä ajoimme täyttä nelistä kapeata vuoristotietä, jossa oli sijaa ainoastaan yhdelle hevoselle. Isäntämme, esimies Andrev Johnson (Andreas Jensen), joka ajoi taampana; kertoi ajaessamme huutaen keuhkojensa koko voimalla seuraavan tarinan:

Muuan neekeri oli 4 päivää sitten tullut junalla Melrosesta Union Pasificiin. Luultavasti oli hän ollut päissään ja oli pudonnut ja nukkunut päänsä selväksi jossain kuopassa.

Sitten oli hän mennyt vuorimaihin ja löytänyt erään uutistalon, jossa nuori vaimo – miehensä oli metsänhakkuussa – otti hänet vierasvaraisesti vastaan ja antoi hänelle ruokaa. Neekeri söi, varasti pullon whiskyä ja raiskasi sitten väkivaltaisesti vaimon.

Andrew Johnson, joka hevosten laukatessa tämän historian kertoi, sanoi olleensa lynkkaamassa kaikkiaan 12 neekeriä ja yhtä ruotsalaista. Melkein kaikki neekerit olivat hirtetyt sentähden, että olivat häväisseet valkeita naisia, ruotsalainen hevosenvarkaudesta. Sitten laukkuutti Johnson hevosensa edelle ja nelisti pitkin tietä huutaen: Kunpa he vaan ovat saaneet hänet tuonne sisälle, ei se vie pitkää aikaa.

Tunnin ajan ratsastettuamme olimme paikkakunnalla, jossa kauheat kallionmöhkäleet pistivät esiin heinää kasvavien kunnaiden välillä. Puolikymmentä lehmää laahusteli heinikossa sitä syöden; heitä paimensi poikanen ratsastaen hevosella. Hän viittasi tietä kohden, joka vie vuorille ja sitä pitkin lähdimme nelistämään; minkä kavioista lähti.

Emme olleet kauan ratsastaneet ennenkuin meidät pysäytti eräs vanha mies, joka tunsi Andrev Johnsonin ja joka sanoi: ”Tuolla alhaalla saimme me hänet kiinni aamulla.Joutukaa jos tahdotte antaa hänelle terveisiksi luodin rintaan.”

Wanhuksen piti Andrev Johnsonin sanojen mukaan pitää vartiota, ettei sheriffi (jotensakin vastaava tuomaria) joutuisi paikalle.

Mitään hätää ei kuitenkaan ollut siitä, että siltä taholta sekaannuttaisiin asiaan. Lännen lehdet kertovat kohta jok´ikinen päivä lynkkauksista, ilman että oikeus pyytää asian tarkastusta ja tähän täytyy lisätä, ettei ole vielä koskaan kuulunut puhetta semmoisesta lynkkauksesta, jossa viaton olisi saanut surmansa.

Laakso, johon laskeusimme oli viheriää ketoa, jonka läpi juoksi puro. Täällä tapasimme 14-15 länne hurjaa miestä seisomassa piirissä. Heidän hevosensa olivat syömässä puron rantamilla. Näkyi selvään että miehet neuvottelivat.

Meidän luo tullessamme aukeni piiri ja sen keskellä näkyi neekeri. Hänellä oli jaloissaan vanhat paikkaset saappaat, mustat lyhyet housut, päällään villainen paita ja pieni neekeripusero, Hän ei ollut sidottuna, vaan seisoi siinä keskellä tuomareitaan.

Niistä silmäyksistä, joita Andrev Johnsonin ja minun päälle heitettiin, huomasin, etten ollut tervetullut vieras. Saattajani näkyi kuitenkin rauhoittavan miehiä, kun hän oli heidän kanssaan puhunut pari sanaa.

Sen jälkeen ilman pitempiä mutkia ryhdyttiin tuomion toimeenpanemiseen. Sen kertominen ei kuitenkaan tuottane paljon hupia lukijoille. Se ei muistuttanut ollenkaan niitä selkäpiitä kirveleviä kertomuksia, joita olimme ennen lukeneet. Toimitus oli hyvin yksinkertainen.

Kun ei ollut kyllin korkeaa puuta, joka olisi sopinut kaakiksi, kaivettiin maahan kuoppa. Sen jälkeen asetettiin hevonen kuopan kumpaisellekin puolelle, ja paksu puu hevosten selkäin poikki. Neekeri, jonka kuoleman pelko oli huomattavasti tehnyt puoleksi taidottomaksi, oli vaipunut ruohikkoon, eikä näkynyt huomaavan näitä varustuksia. Kun ne olivat lopetetut, sieppasi raiskatun vaimon mies (nuori ja roteva irlantilainen) köyden käsiinsä, heitti sen silmukalle neekerin kaulaan ja viittaamalla käski muita läsnäolevia nostamaan neekeriä poikkipuun alle syvän kuopan kohdalle.

Puolen minutin perästä kiikkui neekeri ilmassa. Samalla kun nuora pinnistyi, kuului huokauksen tapainen ääni ja jotakin, joka tuntui luun poikki murrolta. Sitten vallitsi hiljaisuus. Silmät pullistuivat neekerin kasvoissa. Suu aukeni, kieli venähti siitä esiin ja varpaan nenät painuivat yhä syvemmälle kuoppaan. Vesakossa puron rannalla lauloivat lintuset; aurinko paistoi hirtetyn villaiselle tukalle, ynnä pienessä laaksossa olevien miesten ja hevosten päälle.

Kun pahantekiä oli riippunut noin 10 minuuttia ilman että kukaan joukossa oli sanaakaan virkkanut, meni pieni, vaalakka mies, luultavasti lääkärin ammattia hiukan tunteva, sen luokse ja tunnusteli ruumiin rintaa. Kun hän huomasi, että neekeri oli kuollut, nykäsivät toiset hänet alas, paiskasivat hevosen selkään ja kuljettivat hänet sillä tapaa vuoren seinämälle, jossa panivat hänet puolipystyyn asemaan muutamaa kiveä vastaan.

Miehet toivat sitte kiväärinsä ja asettuivat puolipiiriin ruumiin eteen ja lähettivät sille jokainen laukauksensa. Ruumiin pää, jonka lävisti parikymmentä luotia, hervahti pehmeänä läjänä toiselle olkapäälle.

Tämä ampuminen oli sentähden, että kaikilla läsnäolevilla olisi sama edesvastuun alaisuus jos tuomioistuin sattuisi asiaan sekaantumaan. Eräs jättiläinen kaivostyömies pisti sentähden minunkin käteeni kiväärin ja sanoi ”ammu!” Vitkastelin hetkisen, mutta äreästi hän silloin murahti ”ammu, sen vietävä, taikka minä…” Sieppasin kiväärin, tähtäsin ja ammuin. Luoti paukahti kiveä vastaan.

Tuomio oli toimitettu, ja miehet nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois. Ei ruumiiseen enää koskettu. Ainoastaan kun valkoihoista lynkataan, kiinnitetään hänen selkäänsä kilpi, johon on kirjoitettu hänen rikoksensa. Neekeri, joka on raiskannut valkoihoisen vaimon, ei saa semmoista kunniaa nauttia. Hän tapetaan ja siihen loppui juttu.”

Alkuperäisen artikkelin voi lukea täällä:
http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/525094?page=4

 

3 thoughts on “Selostus tyypillisestä lynkkauksesta, suomalaisreportteri Amerikassa 1893

  • 3.11.2016 at 22:50
    Permalink

    ”12 neekeriä ja yksi ruotsalainen”, eihän meidän Jensenimme mikään rasisti ollut!

    Reply
  • 4.11.2016 at 15:57
    Permalink

    Käytön kyseisen rodun osalla lienee ollut sama jo pitkään. Paljon ei ole aikain saatossa muuttunut.

    Reply
  • 5.11.2016 at 20:57
    Permalink

    Muuan suomalainenkin on lynkattu Amerikassa.

    ”Myös ainakin yksi suomalainen on lynkatty Yhdysvalloissa. Olli Kinkkonen oli 1881 syntynyt amerikansuomalainen ahtaaja sekä tukkijätkä pohjoisvaltioihin kuuluvassa Minnesotan osavaltion Duluthissa. Tuohon aikaan moni Yhdysvaltain suomalainen oli sosialisti ja pasifisti, ja monet olivat paenneet Suomesta asepalvelusta Venäjän armeijassa. Kun Yhdysvallat liittyi Ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917, amerikansuomalaiset laajalti vastustivat sotaa eivätkä halunneet palvella uuden kotimaansa sotavoimissa.”

    http://asfalttikukka.blogspot.fi/2016/08/olli-kinkkosen-lynkkaus-lannenelokuvien.html

    Reply

VASTAA: Nykysuomi.com käyttää sekä automaattista, että manuaalista moderointia kommenttiosiossa. Jokainen vastaa omista kommenteistaan ja nykysuomi.com pidättää oikeuden moderoida asiatonta keskustelua tarpeelliseksi katsomallaan laajuudella.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.