Avoin yhteiskunta, ja sen uudet viholliset

Vuonna 1945 ilmestyi ensimmäinen painettu laitos Karl Popperin myöhemmin kokonaisen aikakauden käsikirjaksi muodostuneesta teoksesta ”Avoin yhteiskunta, ja sen viholliset” (Open Society and its enemies). Tiedemies Popper oli edellä länsimaisia poliitikkoja, jotka yhä rämpivät rooseveltilaisessa unennäössä, että taistelu demokratian puolesta oli jo voitettu.

Karl Popper osoitti reaaliajassa -ja epäkorrektiin aikaan- että #demokratian ja #totalitarismin yhteenotto ei ollut läheskään loppusuoralla, eikä lopputulos niinkään varma. ”Reaalipoliitikot”, jotka varsinkin anglosaksisessa maailmassa olivat totutelleet torjumaan ennakkoluuloina ja takapajuisena äärioikeistolaisuutena huomautukset, että totalitaarinen kommunismi uhkaa vapautta kaikkialla maailmassa, eivät olleet lainkaan mielissään demokraattisten arvojen johdonmukaisesta puolustamisesta. Se kun saattoi johtaa kiusallisiin tilanteisiin.

Vasemmisto ymmärsi nopeasti Popperin pitävän maalinaan juuri heidän utopioilleen niin tärkeää neuvostokommunismia, -ja heidän omiaankin yhteiskunnallisia pyrkimyksiä. Pian Neuvostoliiton ryöhkeys pakotti lännen tunnistamaan itsensä ”vapaana maailmana”, totalitaristisen kommunistin vastakohtana, ja ainakin yrittämään ottaa vastuunsa. Liberaalit kauhistelivat USA:n ulkoasiainhallintoon ja varsinkin kulttuuriin kohdistuneita proscriptioita, jotka tarkkaan ottaen eivät olleet kovinkaan lähellä popperilaista avoimmuutta, mutta Popperin ymmärtämää demokratian itsepuolustusta kylläkin.

Maailma siirtyi kylmän sodan nimellä tunnettuun kauteen, jolloin suurvaltoja oli kaksi, kuten näiden reviirejäkin. Otetta alamaisista tiukennettiin molemmin puolin, mutta kommunistinen totalitarismi ei saanut vastapuolekseen kaltaistaan ilmaisuvapautta ja yksilöllistä yrittäjyyttä kammoavaa ja tiukasti ohjaksista pitelevää ”vastatotalitarismia”, vaan popperilaisen avoimen yhteiskunnan.

Karl Popperin kirjasta tuli kylmän sodan käsikirja lännessä: Siinä oli määritelty se mitä puolustamme: Vapaus, avoimmuus, hallinnon läpinäkyvyys ja vaarallisten ajatusten torjuminen antamalla niiden tulla julkisuuteen, -ja kohdata kritiikki ja viimekädessä nauru.

Länsi, ”vapaa maailma”, voitti totalitaristisen neuvostoblokin. Voitto ei perustunut voiman käyttämiseen, ei edes sen näyttämiseen, vaan siihen että vapaissa markkinatalouksissa ihmisillä oli vapaus vaurastua omalla työllään, ja nauttia elämästä, kun itäblokissa vastavuoroisesti kiristettiin nälkävyötä ja kerättiin massiivisia asevarastoja sotaa varten, jota ei tullut. Kommunistinen Kiina mm. rahoitti ydinaseohjelmansa viljan yms. viennillä, minkä on arvioitu aiheuttaneen noin 40 miljoonaa nälkäkuolemaa. Pohjois-Korea on yhä sillä tiellä.

Paitsi markkinatalouden tarjoama elintaso, myös liberaalin demokratian suoma vapaus ja poliittisten valintojen mahdollisuus oli osa totalitaristisen blokin lyömistä. Ehkä jopa tärkein osa.

Vasemmisto vietti kaikki nämä vuodet avointa yhteiskuntaa pilkaten ja epäkohtia tonkien. Ideologisesti he julistivat lännen muka olevan ideologisessa vararikossa, ylistivät itsepetoksellisesti ihannevaltioitaan, ja syyllistivät niiden arvostelijoita. -No, vasemmisto tekee sitä samaa yhä, mutta hieman eri teemoilla.

Vasemmisto muuttui hyvin taitavaksi avoimen yhteiskunnan hyväksikäytössä. Heille kelpasivat ”kapitalististen” yliopistojen professuurit ja kateederit, joilta levittivät myrkkyään yhtään pohtimatta sitä, mikä olisi ollut heidän ihannemaissaan järjestelmää arvostelevan oppineen kohtalo.

Vasemmisto tarttui Frankfurtin koulukunnan jo 1930-luvulla visioimaan ”pitkään marssiin läpi instituutioiden”: He ujuttautuivat hallintoon, tutkimukseen ja opetukseen. He sotkivat kasvavien sukupolvien tajunnan, myrkyttivät mielet. Tätä vaaraa vastaan popperilainen avoin yhteiskunta oli aseeton: Sen viholliset saarnasivat liberaaleja -ei totalitaristisia- arvoja, olivat varastaneet vapauden lipun.

Heidän hengenheimolaisensa jossakin mainostoimistossa keksivät sloganin: ”I’d like to teach the world to sing a perfect harmony.” Siitä tuli kokonaisen sukupolven mantra. Jos ihmettelette, miksi joku 1970-80 -luvuilla aikuistunut on kyvytön ymmärtämään tämänhetkisen massamaahanmuuton todellisuutta tai huomaaman #vähemmistöjen kasvavan röyhkeyden, syy voi olla että po. biisi soi hänen päässään.

Kylmä sota loppui, kommunismi kukistui, tai jäi eksoottiseksi kuriositeetiksi, mutta miten kävi voittajan, liberaalin vapaan lännen? Vapaus-arvot, joiden puolesta oltiin oltu vielä äskettäin valmiita uhmaamaan venäläisiä ydinaseita, paisuivat poliittiseksi korrektiivisuudeksi, jonka lynkkauspartiot etsivät #suvaitsemattomuutta ja #syrjintää kuin 1600-luvun iknvisitio.

Mikä oli alkanut 1960-luvulla USA:n etelävaltioiden rotuusyrjinnän vastustamisena oli karannut käsistä kuin liedestä karannut tuli, joka polttaa koko rakennuksen. Uuden ihmisoikeuksien puolustamisen sloganiksi muodostui ”EI RIITÄ!”. Kun etelävaltioiden mustat autettiin rekisteröitymään äänestäjiksi, välttämään syrjinta töihinotossa, etc., kuultiin tuo ”ei riitä!”. Kun Eurooppalaiset vallat vetäytyivät siirtomaistaan, sama laulu. Kun entiset kolonialistit ja kolonialismiin osallistumattomatkin Euroopan maat kustansivat pahimmillaan suurimman osan jonkin kehitysmaan valtionmenoista, ”ei riitä!”.

Aivoimen yhteiskunnan syöpäkasvain, vasemmistoälymystö, vaati meitä ”maksamaan velkamme”. Erikoista puhetta muuten väeltä, joka on koko elämänsä elänyt verorahoitteisissa työpaikoissa harrastaen kivoja asioita.

Kehitysmaiden hirmuhallinnot yms. asiaankuuluvat elementit aiheuttivat pakolaisuutta. Otimme heidät Eurooppan. Kas: ”Ei riitä!” Kun kehitysmaalaiset toivat kehitysmaiden tapoja, katsoimme toisaalle. Ei sekään riittänyt. Kun fanaattista ideologiaa kannattavat turvapaikan Euroopasta saaneet tappoivat meitä ja lapsiamme, pesimme veret kaduilta ja käsikädessä poltimme kynttilöitä ”vihaa vastaan”, etteivät terroristit saa tahtoaan lävitse, so. ihmisryhmiä toisiaan vastaan. Ei riittänyt.

Nyt miljoonat meidän liberaalia elämäntapaamme vihaavat muukalaiset ovat maanosassamme, ja miljoonia pyrkii tänne. Kun muutamat vastuulliset poliitikot ja julkisuuden äänet varoittavat meitä kulttuurimme tuhoutumisesta, meitä vaaditaan vaientamaan heidät ja heittämään heidät vankilaan. Riittäisikö? Rohkenen epäillä.

Kun uusi väestö on vallannut katumme, kaupunkimme ja kotimme, silloinko riittää? Jos näin pääsee käymään, kuolinsyymme on avoimen yhteiskunnan syöpä: Maailmantuskaa poteva liberaalisglobalistinen vasemmisto.

Meidän eurooppalaiseen elämäntapaamme kuuluu yksilön oikeuksien kunnioittaminen, syntyperään ja uskontoon perustuvan syrjinnän jyrkkä tuomitseminen, naisten ja lasten täydet oikeudet, ja hallintomalli jossa päätöksenteossa kuullaan kaikkia yhtälailla. Demokratia, avoin yhteiskunta, -näitä sanoja me noista asioista käytämme.

Onko avoin yhteiskunta tullut tiensä päähän? Jos, niin sen itsensä luomat sisäiset viholliset ovat sen tappaneet. Tarkkaanottaen, kannattaako vasemmistoälymystö todellisuudessa avoimen yhteiskunnan, so. demokratian ja tasa-arvon ideoita?

Viimeisten 2-300:n vuoden aikana ei eurooppalaisessa kulttuuripiirissä ole naisten oikeuksiin kohdistunut niin suurta uhkaa, kuin nyt Eurooppaan asettuneiden kehitysmaalaisten taholta. Heidän omat yhteisönsä, jotka sulkeutuvat ympäröivältä yhteiskunnalta, kannattavat ja noudattavat takapajuista arvomaailmaa, jollaisen torjumiseksi eurooppalainen edistys on työskennellut Voltairen ajoista alkaen. Uhka meidän elämäntapaamme vastaan on Euroopassa, ja olemme itse sen päästäneet tänne.

Takapajuisuuden kutsujat ja maahantuojat eivät ole totalitarismin kannattajat, vaan liberalismin jyrkimmät puolustajat. Siitä huolimatta avoimen yhteiskunnan malli ja arvomaailma on edelleenkin paras mitä on koskaan esitetty ja kokeiltu. Karl Popperilla oli ilmeisesti kuitenkin sokea kohtansa, jonka takia avoimeen yhteiskuntaan on jäänyt vaarallinen backdoor, joka on mitä pikimmin suljettava.