Arviossa syksyn rankin kirjauutuus: Rautaratsun selässä – Rajuilman nousu, uho ja tuho

Tässä persoonallisessa ja tinkimättömässä arvostelussa Nykysuomi arvioi syksyn rankimman uutuskirjan Rautaratsun selässä – Rajuilman nousu, uho ja tuho (Docendo 2017). Kirja on Rajuilma-yhtyeen historiikki. Bändi eli kuten julisti. Bändi nai, sai piiskaa ja veti Gambinaa. Reteästi alkanut, sittemmin hiipunut ura sai lopullisen pisteen kitaristin hirttäydyttyä kerrostalon parvekkeelle vuonna 2008.

Alkukevennys

Rautaratsun selässä – Rajuilman nousu, uho ja tuho -kirjan kirjoittaja Juho Hämäläinen on ammatiltaan Keskisuomalainen-lehden toimittaja. Kymmenkunta vuotta sitten hän kirjoitti Keskisuomalaisessa Stam1na-yhtyeestä käyttäen toistuvasti yhtyeestä kirjoitusmuotoa Stamina. Ei kai siinä vielä mitään, mutta kirjoituksessaan hän toi esille, että tietää kyllä yhtyeen itse kirjoittavan nimensä muotoon Stam1na. Hän kertoi lukijoilleen siitä huolimatta käyttävänsä kirjoitusmuotoa Stamina. Sen kummempaa perustelua hän ei esittänyt.

Edelliseen viitaten Juho Hämäläinen sitten tuskin on kovin pahoillaan, jos mekin otamme itsellemme erioikeuden kutsua häntä Juhani Humalaiseksi tai Johanna Himalaiseksi. Vitsi vitsi. Me olemme sivistyneitä ja puhumme asioista niiden oikeilla nimillä.

Hyvää

Rajuilma on kulttibändi, joka ei aikanaan saanut sitä arvostusta tai suosiota, jonka se olisi ansainnut. Ihmiset ovat alkaneet tajuta bändin arvon suomenkielisen raskaan rockin uranuurtajana vasta ihan viime aikoina, kun bändi on ollut kuopattuna jo kohta kymmenen vuotta.

Bändin aktiivinen kausi osui 1980- ja 90-lukujen taitteeseen. Aika siitä eteenpäin aina uran lopulliseen päätökseen saakka oli enemmän tai vähemmän hiljaiseloa. Ainoa julkaisu vuoden 1990 kokopitkän levyn jälkeen oli kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt neljän biisin EP. joka sekin koostui kappaleista, joita orkesteri soitti jo 1980-luvun puolivälissä.

Marginaalisesta menestyksestään huolimatta Rajuilma oli kuitenkin niin omalaatuinen tapaus suomirockin historiassa, että se ansaitsee oman historiateoksensa. ”Rajuilma ei saa unohtua”, oli bändin laulaja tokaissut kirjan kirjoittaneelle Juho Hämäläiselle, ja kirjantekourakka alkoi.

Rajuilman muisteloiden kerääminen ja julkaiseminen on ilman muuta kulttuuriteko. Bändi ei pahemmin ole julkisuudessa esiintynyt eikä vanhoja lehtileikkeitä juuri missään enää näe, joten tiedon ja muistojen kokoaminen yksien kansien väliin oli palvelus faneille.

Bändihän pysyi kuuntelijoilleen melko mystisenä ja hurjamaineisena joukkona, ja kirjan tarinat todistavat todellisuuden olleen jopa huhupuheita hurjempaa menoa. Jossain vaiheessa meno tosin muuttuu tragikoomiseksi, ja Juho Hämäläisen sanoin joillekin orkesterin jäsenille jäi päälle ”ikuinen juhannus”.

Kirja on mukaansatempaava. Teksti on tiivistä, eikä sitä vaivaa monelle bändihistoriikille tai artiselämäkerralle tyypillinen liiallinen takertuminen taiteilijoiden varhaisvuosiin. Tässä kerrotaan vain olennaiset asiat.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja laadukas. Rajuilma-historiikin lisäksi se toimii mainiona ajankuvana siitä, miten takaperoista elämä 1980-luvun Kekkoslovakiassa olikaan. Rajuilma oli aikaansa edellä härskeine teksteineen, joiden ansiosta moni ovi pysyi bändiltä kiinni.

Nykyäänhän rajumpaa settiä kuulee monissa suomiräppibiiseissä tai vaikka Antti Tuiskun kappaleissa, joissa hanuria soitellaan oikein urakalla.

Tätä kirjaa voi hyvällä syyllä suositella kenelle tahansa suomirockin ystävälle, vaikka Rajuilma ei entuudestaan tuttu tapaus olisikaan. Yhtä lämpimästi voin suositella tutustumista Rajuilman tuotantoon. Spotifystä ei löydy kuin bändin ensisingle vuodelta 1987, mutta myöhempien julkaisujen kappaleita löytyy Youtubesta ihan kiitettävästi.

Neutraalia

Kirjassa on huomiota herättävän paljon lukuja kirjan pituuteen nähden. Kun 200-sivuisessa kirjassa on lukuja peräti 45, ovat luvut todella lyhyitä. Lyhimmät luvut ovat puolitoistasivuisia. Asioiden jäsentelyn kannalta tämä on hyvä asia, mutta ei ratkaisu kovin tavanomainen ole.

Olisin mielelläni lukenut kirjasta myös fanien muisteluita bändiin liittyen. Nyt ääneen pääsevät vain bändissä vaikuttaneet henkilöt ja heidän lähipiirinsä. Myös keikkajärjestäjien ja musabisneksessä bändin aktiiviaikoina mukana olleiden vaikuttajien mielikuvat bändistä olisivat olleet mielenkiintoista kuultavaa.

Rajuilma-historiikin kynäillyt Juho Hämäläinen on jyväskyläläisen rock-bändin Pahan kaksosen kitaristi. Paha kaksonen on nyt reilun vuoden ajan tehnyt keikkaa Rajuilman laulajan Rane Rautiaisen kanssa esittäen Rajuilman materiaalia.

Paha Kaksonen on katu-uskottavan näköinen ja kuuloinen bändi, jonka soitto on tiukkaa ja lavaesiintymiset silkkaa rock’n rollia. Bändin suurimpana kompastuskivenä ja menestyksen esteenä lienee puuduttava biisimateriaali. Kun sanoitukset ovat yksinkertaisia ja sävellyksistä ei löydy tarttuvia koukkuja, on bändi pysynyt marginaalissa, soitto- ja esiintymistaidoistaan huolimatta.

Rajuilman menevät sävellykset ja provosoivat tekstit yhdessä laulajana riehuvan Rane Rautiaisen kanssa ovat saaneet Pahan kaksosen ajankohtaisemmaksi kuin koskaan. Koskaan aiemmin yhtye ei ole ollut näin paljon esillä.

Keväällä Paha kaksonen feat. Rane Rautiainen julkaisi singlen nimeltään Syökää, juokaa, naikaa. Valitettavasti simppelin kuuloinen rypistys ei hyvästä meiningistä huolimatta yllä aikaisemman, aidon Rajuilma-materiaalin tasolle.

Huhut kertovat, että luvassa olisi jopa kokopitkä äänite uutta materiaalia Pahan kaksosen ja Rane Rautiaisen yhteistyönä. Toivoa sopii, että tuleva materiaali olisi jotain muuta kuin uutta Pahaa kaksosta Rane Rautiaisen laulamana.

Rautaratsun selässä -kirjassa kerrotaan, kuinka Rajuilman viimeisin kokoonpano oli työstänyt muutamia meneviä kappaleita joskus kymmenen vuotta sitten triona aina silloin, kun uusien biisien tekemisestä kieltäytynyt kitaristi Aki Vilkamaa oli jättänyt saapumatta treeneihin. Nämä kappaleet olisi mielenkiintoista kuulla tulevalla äänitteellä.

Jotta legendaarinen Rajuilma-henki säilyisi, mikä estäisi herroja kysymästä uutta materiaalia myös Rajuilman klassiseen kokoonpanoon kuuluneilta henkilöiltä? Tokihan orkesteri tekee miten parhaaksi katsoo, mutta tämä olisi vanhan Rajuilma-fanin toive.

Huonoa

Milloin näkisimme jonkun muusikosta tai bändistä kertovan kirjan, jossa ei olisi asia- ja kirjoitusvirheitä? Esimerkiksi Antti Heikkisen tekemät Juice- ja Jaakko Teppo -kirjat vilisevät niitä, eikä Rautaratsun selässä -kirjakaan niiltä säästy.

Juho Hämäläinen muun muassa muistelee kirjassa, kuinka Yleisradiolla oli 1980-luvulla kaksi radiokanavaa, jotka olivat hänen mukaansa nimeltään Yleisradio ja Rinnakkaisradio. Väärin. Kanavien nimet olivat Yleisohjelma ja Rinnnakkaisohjelma.

Aiemmin mainitun Heikkisen kirjoista tutut väärin kuullut sanat biisien tekstien sitaateissa ovat läsnä tässäkin teoksessa. Esimerkiksi Naidaan-biisin lainauksessa Hämäläinen kirjoittaa ”kohta saapuu laavaa”, vaikka oikeasti kappaleessa lauletaan ”kohta saat mun laavaa”.

Lisäksi Hämäläinen väittää, että Skädäm-yhtyeen kokopitkä levy olisi nimeltään Mustat enkelit. Mustat enkelit on kyllä Popedan levy. Sen Skädämin levyn nimi on Mustat joutsenet.

Hämäläinen niin ikään kertoo, että Tarotin kaksi ensimmäistä levyä olisivat nimeltään Wings of darkness ja Spell of Iron. Metsään meni jälleen. Tarotin ensimmäinen levy on Spell of Iron, joka sisältää kappaleen Wings of darkness. Sen toisen levyn nimi on Follow me into madness.

Nämä asiavirheet olisi ollut helppo tarkistaa muutamassa sekunnissa esimerkiksi Wikipediasta, mutta ilmeisesti kirjoittaja on luottanut sokeasti omaan muistiinsa.

Luulisi muuten kymmeniä vuosia ammatikseen toimittajana työskennelleen kirjoittajan tietävän, ettei epäsuoran kysymyslauseen perään tule kysymysmerkkiä. Tämä virhe toistuu lukuisia kertoja läpi koko kirjan. Puhuu Hämäläinen kirjassa myös trash-metallista (oikeasti thrash), mutta laitetaan se näppäilyvirheen piikkiin.

Onko sitten kiireiset aikataulut vai resurssipula syynä siihen, ettei näitä kirjoja oikoluetuteta enää nykyään sellaisilla ihmisillä, jotka ovat perillä käsiteltävästä aiheesta tai kieliopista? Näiden virheiden vuoksi muuten mainio kirja jätti hieman valjun jälkimaun.

Lopuksi

Kaikesta huolimatta kyseessä on syksyn kirjatapaus rock-kirjallisuuden saralla. Rajuilman historia ansaitsi tulla kootuksi yksien kansien väliin, bändin tarinan vähemmän onnellisesta lopusta huolimatta. Tarina on mielenkiintoinen luettava sellaisillekin, jotka eivät yhtyettä entuudestaan tunne.

Suosittelen tutustumaan sekä kirjaan että Rajuilman musiikilliseen tuotantoon.